KATKELMA METSIEMME TARINASTA.

Ken paljon elää ja raataa ulkona luonnossa, hän lopulta saavuttaa ympäristöönsä niin mieskohtaisen suhteen, että saattaa tavata itsensä melkein puhelemassa metsän puille — samoinkuin lapsen usein kuulee niityn kukkasille haastelevan. Syvä eläytyminen luontoon on ollut erikoista meille suomalaisille, niinkuin kansanrunoutemme todistaa. Meillä taitaa olla erikoista taipumusta personifioimiseen, mikä niin voimakkaana ilmenee vielä uudemmassa taidelyriikassamme ja novellistiikassamme.

Metsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudesta alkaa erottaa melkein luonteita, ja eriluonteisille ihminen ilmaisee eri asioita: toisia solakoille koivuille kuin lakkapää petäjille, toisia harmaille kelohongille kuin jylhän tummille kuusille.

Ja metsän elämää seuraa luonnon ihminen aivan toisin silmin kuin muut. Hän havaitsee siinä pienimmätkin vivahteet sekä väriin, vehmauteen että elinvoimaan nähden. Se ei ole hänelle kuollut kylmimpänäkään helmikuun päivänä — se on silloin vain niin vaitonaista, että itse sen hiljaisuus puhuu, siinä on jotakin konnussaan talviunta makaavasta karhusta muistuttavaa: hanki vaipan alla henkii täysinäinen, väkevä elämä.

Tuntee ikäänkuin joutuneensa mieskohtaiseen suhteeseen puun kanssa yritettyään syleilemällä mitata sen paksuutta. Vastenmieliseltä tuntuisi iskeä kirvestään sen kylkeen.

Vanhat runomme todistavat että Suomen kansa ennen eli tämäntapaisissa herkissä suhteissa metsän puihin. Mutta viimeisten kuuden, seitsemänkymmenen vuoden kuluessa on kansamme sielunelämästä tämä luonnonrunous melkein tyystin hävinnyt — kiitos tukkiyhtiöitten herättämän rahanhimon. Nyt näkee metsänhakkaajassa raa'an ja tunteettoman teurastajan. Ja kun näkee puun kyljessä merkkipilkan, joka osoittaa kuolemantuomiota ensi hakkuukautena, niin tuntee sydäntänsä kirveltävän. Sinne ne kaatuvat, vanhanaikaisen voiman ja mahdin edustajat Suomen metsissä, nuoremman kasvullisuuden jalot suojelijat ja vartijat — ja kestää vuosisatoja ennenkuin uusia on noussut niiden sijalle, eikä niiden veroisia nouse koskaan.

Erään eteläpohjalaisen talon metsässä näin sammaltuneita, maatumaisillaan makaavia aarnihonkia niin taajassa, että ne herättivät huomiotani tavallista enemmän. Mutta kun näin niitten tyvissä ja vierellä törröttävissä kannoissa selviä hakkuunjälkiä, tiedustelin asiaa talon isännältä. Hän kertoi, että ennen vanhaan, kotipolton aikoina, hänen isällään oli tapana renkiensä kanssa aamuryypyn otettuaan mennä metsään suurimpia honkia kilvalla kaatamaan. Mies se, jonka puu ensinnä rusahti. Ja sinne ne jäivät, koska olivat liian suuria rakennuspuiksi.

Ilveksen hiihdännässä Konginkankaalla tapasin silmieni ja siveltimeni iloksi eräällä mahtavalla louhikkovuorella komeita, vielä pystyssä olevia kelohonkia. Isännän kysymykseen, tulisinko vielä toisenakin talvena hänen taloonsa vierailemaan, vastasin käyväni mielelläni, jos harvinainen kelohonkapaikka saisi vielä seista paikallaan.

— Seiskoot siinä teille kukkina, oli lauhkea vastaus.

Ja mikä raakalaisnäytelmä on sitten itse metsänhakkuu! Olen nähnyt kuinka se käy sydänmailla, olen nähnyt kuinka suuri puu vähääkään säälimättä kaadetaan nousevien nuorten taimien päälle, niin että se silpoo ne aivan vaivaisiksi. Sitä ei ihmettele, etteivät hakkaajat sääli kaunista nuorta olentoa, joka siinä tuhoutuu, vaan sitä ihmettelee, ettei rahanalainen puoli hakkauttajain vaistoissa kiellä tuhoamasta niitä, joista taas jonkun vuosikymmenen päästä saisi "puulaakilta" kauniita tuhatmarkkasia tukullisen.

Ja säälimättömyyttä ja tunteettomuutta metsän elämää kohtaan tapaa jo elämän vienompiakin kuvia katsellessaan: Tuossahan kulkee nuori neitonen kevätiltana metsäpolulla mielitiettyään kohtaamaan. Mitäpä tekee kaunokainen kultaansa muistellessaan? Riipii ohimennessään puista ja pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat, hennoimmat kevätlehvät, riivattu!

Unohtuneet, uuden kehityksen ja "sivistyksen" tieltä väistyneet ovat vanhat pyhät pitämykset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne metsän kanssa.

Tokkopa enää edes "pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa".