KOTI-IKÄVÖINTIÄ.

Tuossa se seisoo vaaran rinteellä, kuiva ja harmaa, sinertävän harmaa kelohonka.

Ontossa kuvussaan se kantaa haukanpesää poikasineen.

Minkähän vuoksi juuri tuota honkaa katsellessani aina tulee mieleeni ajatus: kas tuossa viime jätteitä siitä Suomesta, siitä kotimaasta, joka kerran oli omani täydellisesti. Ja katsellessani hongan yksinäisyyttä ja melkein kuin valittaen kurottelevia kuivia oksia sanon itselleni: Tämä voi kuulua pahalta ja kovin kiittämättömältä, mutta en voi sille mitään, että en haluaisi viettää viimeisiä päiviäni täällä kotimaassa.

Miksikä keskellä kotimaata koti-ikävä valtaa mielen?

Miksikä tunnen, että jos vain Suomi saavuttaisi taatun, turvallisen aseman ja mahdollisuudet sisäiseen onnellisuuteen, niin olisin heti valmis lähtemään — jonnekin, missä vielä koettaisin viljellä omaa yksilöllistä sielunelämääni. Tunnen että minulla vielä on sitä kohtaan eräitä velvollisuuksia täytettävänä — ennenkuin astun toisille metsästysmaille.

Haukka-emo sieltä hongan seutuvilta näkyy lähtevän etsimään ravintoa poikasilleen. Sen kaareileva lento suuntautuu yhä korkeammalle; lopulta näen sen vain pienen pienenä pilkkuna hiilakan puhdasta taivasta vasten. Sieltä korkealta se voi nähdä hyvin kauas. Se voisi helposti lentää tuolla korkeudella suoraan pohjoista kohti muutamia tunteja täysin siivenlyönnein, ehkä päivän, ja silloin se näkisi sen maan, jossa minä en ole tuntenut koti-ikävää.

Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni.

Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä, taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys.

Muualla Suomessa olivat aina tielliset seudut tuoneet mieleen kiusallisen tunteen. Valmiit leveät väylät aina johdattivat välttämättömään kosketukseen etäälläkin asuvien naapurien kanssa. Vaikkakin saattoi olla kaukana Riihimäeltä ja Toijalasta, niin tiesi kuitenkin aina että tuolla oli Nikkilä ja sen takana Nakkila.

Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut ikävää, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen. Ja vasta syksyn tullessa, kun metsistä alkoi käydä nälkämaan kansaa talossa, jossa asuimme, povessaan olkikakkara näytteenä ravinnostaan, täytyi viimeisen jauhopussin pois annettua ruveta tekemään lähtöä.

Silloin käsitin kyllä, että sydänmaan suoma autuus oli onnelliselle palvojalleen saavutettavissa vain niiden kautta, jotka viljavammilla seuduilla työllään ja taidollaan pystyivät muonittamaan meidänlaisemme matkueen.

Samaa vapaata tunnetta kuin Pohjois-Suomessa sain sittemmin kokea Afrikassa, päiväntasaajan seudulla, jonka erämaitten ihanuutta voin verrata vain Pohjois-Suomeen. Ja sielläkin sain tuntea meidän kaltaistemme loisolentojen hieman nolonlaisen aseman.

Niinsanotuissa suurissa sivistysmaissa Saksassa, Ranskassa, Englannissa ja Italiassa on koti-ikävästäni johtunut, etten ole saattanut kuvata noiden maiden maisemia enkä vetää piirtoakaan kuvatakseni niiden kansanelämää, — en saattanut, vaikka joskus olisi ollut haluakin. Ainoat eurooppalaiset ulkomaiset maisemani ovat Rivieran rannikolta, missä luonto jo muuttuu subtroopilliseksi antaen esimakua unohduksen maista ja niiden yltäkylläisyydestä. 16-vuotiaana laadin joitakin kansantyyppipiirroksia, mutta se tapahtui sukulaismaassa, Virossa.

Vasta päiväntasaajan seuduille saavuttuamme palasi minulle maalarihimoni, Mombasan (Kilindini) rannikkoa lähestyessämme.

Oli usvainen aamu ja usvista kohosivat vähin erin kaarevat, matalat hiekkarannat, joiden takana luulin näkeväni suomalaisen jousihongikon heiluttelevan latvojansa, — ne olivat kokos-palmuja.

Siellä viihdyin ensi hetkestä alkaen, ja tuskin kului päivääkään, jolloin en olisi jotakin maalannut tahi piirrellyt, raskaimmankin metsästyksen lomassa tai jälkeen. Afrikan maisemien, eläinten ja ihmisten kuvaaminen ei tuntunut uskollisuusrikokselta omaa maata kohtaan. Siellä kaukana oli kummallista ajatella omaa maatani. Tämä pieni maa sijaitsi kuin maailman äärimmäisellä äyräällä kaikkien muitten takana. Toisinaan melkein pelkäsi, että se saattaisi vaipua Tuonelan joen tuolle puolen. Sitä oli sekä rakasta että raskasta ajatella.

Minulle kävi kuin useimmille retkeilijöille, jotka oikein ottavat tutustuakseen Afrikkaan: jouduin sen lumoihin. Enkä olisi halunnut sieltä palata, ellei kotimaasta olisi saapunut yhä surkeampia viestejä — se oli noina aikoina, jolloin ivallinen huuto "Finis Finlandiae!" kajahti ulos maailmaan.

Silloin vaiston ääni pakotti minut palaamaan kotiin.

Koti-ikävissäni, keskellä kotimaata katselen haikein mielin salon haukan ylpeätä kaartelua vapaissa korkeuksissa. Ja kelohongan ryhmyiset käsivarretkin näyttävät tänä hetkenä melkein kuin hiljaa vaikertaen ojentautuvan taivasta kohti.