KANSANTYYPPEJÄ.
Reading edition
Vännin ja Jaatsin ratsutilat, lapsuudenkotini Tyrväällä, ovat sillä rajaseudulla, jossa Suoniemen, Mouhijärven ja Karkun suuret metsäalueet loppuvat ja josta alkavat Huittisten, Kokemäen ja koko satakuntalaisen jokilaakson viljavat seudut, ulottuen aina Ulvilaan ja Kokemäenjoen suistomaalle saakka.
Vanhasta Vännin kartanosta muutimme n.k. Lavan paikalle. Siihen rakennutti isäni nälkävuosien aikana uudisrakennuksen, ja tila sai nimen Jaatsi. Itse päärakennus rakennettiin metsän sisään lähelle Vammaskoskea, seudulle, jossa karhut vielä hiljattain olivat temmeltäneet. Uhkea korpi ympäröi taloa kolmelta puolen; neljänneltä avautui näköala järvelle. Muutaman sadan metrin päässä oli maantie, ja sen takana jatkui metsä peninkulmittain koskemattomana luoteiselle suunnalle asumattomille seuduille.
Varsinainen viljelysseutu on tuottanut leipää jo keskiajalta saakka. Tällä vanhalla pohjalla asui Hein- ja Savujokien varsilla kookasta, ylpeätä, vanhan talonpoikaissivistyksen omaavaa ylimyskansaa.
Siellä ei sallittu talonpojan mennä naimisiin herroihin kuuluvan kanssa. Milloin niin kävi, valitettiin tapahtumaa todellisena mesalliancena.
Miehet olivat niinsanoakseni suomalaisia gentleman-tyyppejä, vaikka vähän poikkesivatkin tämän käsitteen ihanteesta puolensapitäväisyydessään ja itsetietoisuudessaan. — Vammalasta ylöspäin, Kuloveden rannalla, sijaitsi suuri Rautajoen talonpoikaiskartano, jonka isännän muistan sanoneen, kuullessaan että ori oli reväissyt itsensä aidanseipääseen: "Taisipa nappi pudota housuistani!" — Komeaa väkeä se oli.
Naiset pukeutuivat juhlatiloihin mustaan, koruttomaan silkkiin, joka mahtavin poimuin verhosi heidän komeat vartalonsa. Paksut kultakäädyt kelluivat kaulalla, — oli kultaiset rannerenkaat, oli "riskit soljet". Heidän olemuksensa oikein uhkui itsetietoisuutta, mutta samalla siinä ilmeni suoramielisyyttä ja hyvyyttä sekä hillittyä hienoutta.
Nämä ylimykset olivat aina vieraanvaraisia, mutta eivät koskaan tunkeilevia. Eivätkä prameilleet muulloin kuin milloin siihen oli pakko, kun suvun ja talon kunnia, arvo ja maine olivat kysymyksessä.
Sellaista oli ylimystö, mutta millaista oli sitten "alempi sääty"?
Meidän alueellamme oli runsaasti sydänmaan torppareita, joiden tuttavuuteen pääsin heidän käydessään maksamassa verojaan taloon, — ne suoritettiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteilla: suomuuraimilla ja kutun juustoilla — oikeilla "Tyrvään juustoilla". Torppariväki ei jäänyt jäljelle "isoisista" juuri muussa kuin vaatimattomammassa vaateparressa ja esiintymisessään, jossa ei itsetietoisuutta huomannut läheskään niin paljon kuin talokkaissa. He olivat hiljaisia, syvästi rehellisiä takamaan asukkaita, joiden elämää ei silloin vielä järkyttäneet nykyajan yhteiskuntaa mullistavat aatteet.
Komeimpia kansantyyppejä mitä muistan lapsuuteni ajalta oli oma voutimme, suuri, rehevä, tanakka ja ratki hyvä mies. Hänen voimainsa sanottiin olevan yhtä suuret kuin niiden kahdeksan rengin yhteensä, joiden päämiehenä hän oli. Se oli Tuomas.
Tämä Tuomas nautti sekä alaistensa että isäntäväkensä ehdotonta luottamusta ja kunnioitusta. Hän oli oikea uskollisuuden perikuva, jonka sanoille annettiin arvoa muissakin asioissa kuin talon hoitoa ja töitä koskevissa.
Tuona aikana oli Satakunnassakin vielä yleisenä tapana, että n.s. herrastaloissakin työväki kävi saunassa miehet ja naiset yhdessä. Vallan pikku nallikkana olin kerran mukana tällaisessa kylvyssä ja silloin osui katseeni lihavaan, alastomaan punatukkaiseen piikatyttöön, joka kaikessa komeudessaan astui lavolta alas. Lausuinpas viattomassa ymmärtämättömyydessäni sopimattoman ja rivon huomautuksen. Silloin Tuomas vouti, joka jo oli kylpenyt, nousi pölkyltään, otti nallikkaa niskasta, kohotti korkealle, ravisteli ja sanoi ankarasti: "Kyllä minä sinulle — — — näytän!"
Vakava äänettömyys vallitsi pitkän tovin saunassa. Ei kukaan uskaltanut vetää suutansa hymyyn, vaikka kohtaus epäilemättä oli sellainen, että ainakin rengit olisivat hohottaneet suureen ääneen, jos kysymyksessä olisi ollut vähemmän arvovaltainen henkilö kuin Tuomas.
Minä luikin häpeissäni tieheni koko saunasta. Tunsin tehneeni sellaista, joka solvasi saunan puhtautta. Ja siitä alkaen heräsin pitämään kunniassa saunan ja alastomuuden pyhyyttä.
Kuten monet voimamiehet oli Tuomaskin kovasti hyväsydäminen. Koulumatkoilla saattoi hän meitä Hämeenlinnaan saakka, mistä rautatie alkoi. Ja kun hän loma-ajan tultua tuli meitä taas samalta asemalta noutamaan, niin pudisti hän päätään ja sanoi esimerkiksi:
"Kylläpä sen Akselin huulet on siellä koulussa sinisiksi menneet, ja posketkin on niin kuopalla."
Ja koko kotimatkan hän sääliään osoitti ja syötti meille lihapullia, joita äiti oli lähettänyt mahtavat eväsvakat täyteen.
Joskus suurina juhlapäivinä saattoi Tuomas ottaa pari ryyppyä liikaa. Hän tuli silloin niin herttaisen pehmeäksi, otti syliinsä, hyväili ja silitteli pörröistä tukkaa ja sanoi:
"Voi, voi, jos se Akseli kuolee, niin kyllä minä sille laitan kauniin hautapatsaan marmorista, ja niin sileän!" Lause syöpyi poikasen mieleen lähtemättömästi. Kauneimpana kuvana Tuomaan ajoilta säilyy mielessäni aina hänen paluuretkensä saunasta. Illallispöydässä istuen katselimme komeaa kahdeksan miehen jonoa, jotka punaisina kuin kravut, Tuomas etunenässä, rauhallisesti astelivat pirttiin. Kaksi pikku renkipoikaa lopetti jonon.
Kun selailen muistissani lapsuuteni aikaisia tapahtumia, näen siellä ylläkerrotunlaisten kauniiden muistojen ohella myös sellaisia, jotka jo varhain juurruttivat mieleen käsityksen elämän syvästä vakavuudesta.
Eräässä torpassamme asui leskivaimo, jonka pojan kanssa joskus jouduin yksiin. Hän oli tuommoinen, jota lapset keskenään sanovat pahaksi pojaksi.
Vaimo kuoli, ja oudon uteliaisuuden valtaamana menin torpalle. Pojan kanssa menimme sisälle pirttiin katsomaan hänen kuollutta äitiään. Tämä makasi vuoteessa sinervän kalpeana, suu ja silmät raollaan, harva tukka vanukkeisena ohimoilla ja laihat kädet ristiinliitettyinä rinnoilla.
Uteliaisuuden ja kammon tunteilla katselin ruumista. Silloin poika sanoi:
"Siinä se perkele nyt makaa."
Tyrmistyneenä käännyin katsomaan poikaan. Katsoin häneen pitkään ja muistan että hänen huulensa hieman värähtivät. Sitten juoksin kauhun valloissa kotiini.
Monet kerrat olen myöhemmin mietiskellyt, oliko tuo poika julkein konna mitä maa voi päällään kantaa, äitinsä muiston häpäisijä, vai johtuivatko nuo kauheat sanat halusta räikeällä tavalla peittää surua, joka ehkä muutoin olisi saattanut pulpahtaa itkuna näkyviin.
Joku piirtonen on jäänyt mieleeni suurilta nälkävuosiltakin 1867-1868. Muistan kuinka silloin kulki n.s. kimppuämmiä talosta taloon. Tällainen nainen hoiti kerjuumatkallaan tavallisesti kahtatoista eri perheistä turvattomaksi jäänyttä lasta. Muistan kuinka erään tällaisen matkueen lapset estelyistä piittaamatta työnsivät sormensa taikinasaaviin ja pistivät raa'an taikinan suuhunsa. Akka levitti kangaspuun istuimelle maksan palasia. Vieläkin voin kuulla korvissani lasten huudot: "Äiti anna maksaa, anna maksaa!"
Meidän taloon jäi kolme lasta. Tildaan, joka oli mustasilmäinen ja mustiin vaatteisiin puettu, minä rakastuin vahvasti — kolmivuotiaan tulisella lemmellä! Selvästi muistan kuinka istuimme hänen kanssaan punamullatun pirtin seinustalla ja leikimme leikkejämme, muistan miten hänen joltain herrasväeltä saama surupukunsa hohti vanhuuttaan vihertävälle auringonpaisteessa.
Kellarihalssi, joka oli väen puolella, mutta vastapäätä kartanorakennusta, oli meidän mieluisin tyyssijamme. Muistan vielä värilliset pullonkappaleet, joiden läpi tirkistelimme aurinkoa ja tätä maailmaa. Maan tuoksunkin muistan, se oli voimakkaasti keväinen.
Kaksi poikaakin jäi samasta matkueesta taloon: Priimanni — vaalea, sinisilmäinen, tyhmä — hänestä en juuri välittänyt, sekä Paisti — viistosilmäinen tyyppi, jolla oli erikoiset lahjat vallattomuuteen ja pahantekoon.
Tilda kasvoi nopeasti. Hänestä tuli ennen pitkää nuori neitonen. Kerran astuin väen pirttiin ja näin hänen seisovan siellä tervapytty vieressään ilkialastomana ja tervasuti kädessä. Ruumiistaan hän oli jo tervannut suurimman osan, vain toinen olkapäänsä ja kaunis pystyinen rintansa hohtivat vielä valkeina. Hän oli varttunut kauneushoitoa harrastavaksi nuoreksi naiseksi, — minä olin jäänyt pikku nallikaksi, jonka läsnäollessa hän ei huolinut edes alastomuuttaan peitellä.
Ei ole hyvä viipyä kauan lapsuuden herkissä muistoissa, ja niinpä nyt juttelen myöhemmällä iällä tekemistäni tuttavuuksista n.s. kansantyyppien kanssa.
Esittelyn arvoinen lienee Saaren Heikki Keuruulta, — hän on luultavasti jo kauan sitten kuollut.
Ukko oli saareensa rakentanut itselleen pienen saunan, jonka etelänpuoleisella seinustalla kasvoi vahvasti höystetyssä mullassa Heikin nurkantakuinen, ja sen lähettyvillä oli pienoinen naurismaa.
Yönsä ukko aina makasi saunan lauteilla. Alhaalla oli rahilla pieni käsikivimylly, jonka väänninpuu oli kuluessaan saanut jaloimman mahongin kiillon.
Ukko oli niin likainen, että paitakin oli pikimusta, ja naama ja muu ruumis tietysti sitämukaa.
Ei ukko puhunut luokseen tulijoille juuri mitään. Mutta kun hänelle tarjottiin ryyppy, niin jopas aukeni suun seuduille vino rako, ja siihen se herranvilja lorahti ja silmän valkuaiset muljahtivat.
Kun hänelle tämän jälkeen annettiin pari markkaa "tyttötarpeisiin", aukeni rako väljemmäksi, ja ennenpitkää se laajeni oikeaan leveään hymyyn.
Vuosikausia oli ukko asunut saaressaan. Kerrottiin että hänellä kerran oli ollut luonaan leipäsusikin. Tämä oli kuitenkin kyllästynyt oloonsa ja karannut. Mutta ukko oli juuri tätä peläten piilottanut veneensä. Ämmä otti sängyn purreksi ja meloskeli sillä mannermaalle.
Hassuksi mainittiin ukkoa, mutta tuskinpa hän sitä oli. Juttelua ei hänen kanssaan syntynyt, — mitäs sellaisista joutavista! Ajatteluhan se on viisaan miehen työtä, akat loruilkoot. Luulen että hän sisimmältään oli varsin syväkin luonne, joka toisissa oloissa ehkä olisi käyttänyt kaiken tarmonsa johonkin suureen tehtävään. — Kukapa sen tietää.
Mahdollisuudet voimakkaaseen tositoimintaan hänellä olivat joka tapauksessa suuremmat kuin monella tavallisella retkaleella, joka ei osaa muuta kuin matkia toisten eleitä ja puheita, koitua kommunistiksi ja siitä ajan tullen kukaties oikein häjyksi porvariksi.
Valtavan vaikutuksen teki minuun kertomus Mouhijärven erakon kuolemasta. Kuulin sen ensi käden lähteestä, ja se on suuressa määrin selventänyt minulle suomalaisen luonteen salaista, syvällä piilevää mahtia.
Mouhijärven erämaissa asusti aikoinaan vanha itsellisukko.
Metsien eläjä hän oli oikeaan vanhaan hyvään laatuun. Ja kunnon äijä hän oli ollut ikänsä kaiken.
Kun ukko oli tullut korkeaan ikään ja huomasi elämän tulevan yhä vaikeammaksi, päätti hän itse toimittaa itsensä pois päiviltä ja samalla pitää huolen vielä hautauksestaankin.
Poliisitutkinnossa kävi ilmi, että hän oli toiminut näin:
Oli kävellyt kauas metsään, kunnes oli tavannut korkeanlaisen aukean kalliokukkulan, jolla seisoi vain yksi ainoa honka. Hongan juurelle hän oli laittanut hyvin huolellisesti mallikelpoisen, makuusijan muotoisen rovion tasankatkotuista ja ristiinpinotuista kalikoista, joitten päälle hän sitten vielä oli asettanut risuja ja kuusenhavuja.
Ukko oli sytyttänyt rovion, paneutunut siihen makuulle ja laskenut pyssynsä ja laukkunsa vierelleen.
Ja siinä vanhan hongan juurella, komealla korkealla kalliolla nautitsi uros yksinäisyydessä kuoleman, siirtyi vapaaehtoisesti, mutta kuninkaallisen uljaasti nuoremman polven tieltä, aseet vierellänsä.
Kun tultiin paikalle, oli satanut paksulti syyslunta, joka kattoi puoleksipalaneen rovion ja sillä makaavan vanhan miehen ruumiin.
Konginkankaalla elin erään hupaisen tapauksen niihin aikoihin kun löysin Niemelän torpan.
Olin tuonut Jyväskylästä muutamia tuttaviani katsomaan Konginkankaan noitia. Kaupungista hankitulla moottoriveneellä ajoimme pitkin ihanaa Keitelettä Konginkankaan kirkonkylään, mistä saimme mukaamme tutun suutarin, joka oli kieleltään sivakka ja suuri humoristi. Ensin poikkesimme erääseen lahdenperukkaan, josta metsän takaa saimme pirtistään mukaamme Taavetti noidan, joka paraikaa oli syytteessä noituudesta.
Täten lisätyin voimin me jatkoimme matkaa vielä suuremman noidan luokse.
Mutta kun Taavetin tietoon annettiin, että oltiin menossa itse päätietäjän luokse, niin hän jyrkästi kieltäytyi tulemasta mukaan, ja oli laskettava maihin.
Tuuli oli yltynyt melkein myrskyksi, kun saavuimme perille. Aallot olivat sekoittaneet veden aivan sameaksi. Ankkuroimme jonkun matkan päähän rannasta ja kotvasen huudeltuamme meidät talon väki kävi noutamassa maihin.
Mentiin tupaan ja ruvettiin juttelemaan. Annettiin ukolle aika ryyppy suun avajaisiksi. Siitä näytti akka kiivastuvan pahanpäiväisesti. Luulimme akkaa raittiuskiihkoiseksi ja koetimme lepytellä häntä parilla aimo räätikällä. Ei apua, joten lopulta arkaillen tarjosimme akallekin ryypyn, mistä tämä silmänräpäyksessä leppyi ja huomautti, että hänellekin olisi pitänyt tarjota ryyppy heti tupaan tultua.
Me aloimme sitten selittää, että meidän oppaamme sairastaa kovaa hammassärkyä, — niin olimme sopineet asian suutarin kanssa, päästäksemme ukon temppuja näkemään. Kun oli siinä kotvasen istuttu, niin ukko sanoi:
"Mennäänpäs sitten pajaan."
Mentiin, ja suutari valitteli edelleen kovasti kipujaan. Ukko lohdutteli, että kyllä se siitä vielä asettuu, — "jahka minä nyt ensin haen tarpeita metsästä."
Näimme hänen mennä köpittävän läheiselle suolle. Sieltä palatessaan hänellä oli kädessään ontto haapainen lieriö. Sitten hän otti karkeita suoloja ja mitähän muuta lie ottanut ja pani ne lieriöön. Taskustaan hän vielä otti puisen tulpan ja sanoi taas täytyvänsä käydä ulkona. Me perässä urkkimaan, paitsi seurueeseemme kuulunut apteekkari ja suutari, jotka katsoivat hetken otolliseksi meidän oman noitakonstimme valmistamiseen. Me muut näimme että ukko meni nurkan taakse ja siellä teki lieriöön yleisesti tunnetun tekosen, jolla noitain tiedetään muitakin kipuja parannelleen. Näimme että äijän huulet samalla höpelsivät loihtulukuja.
Palattiin sisälle pajaan. Ukko oli jo hyvin vakava ja toimessaan. Hän pisti lieriön ahjoon ja alkoi sitä kuumentaa. Ja sitä mukaa kuin lieriö pihisi ja räiskyi, nousi ukon sisukin. En voinut muuta kuin ihailla äijää, joka miltei haltioissaan siinä ähelsi ja höpisi lukujansa ahjon ääressä. Hänen äänensä tuli innostuksesta aivan käheäksi. Lopulta hän otti lieriön ahjosta, avasi sen ja siitä nousi sanomattoman voimakas ja pistävä käry. Sitten hän otti lieriöstä suoloja kouraansa ja työnsi ne suutarin avonaiseen, odottavaan kitaan.
Vakavia oltiin kovin, ja ukko höpisi vieläkin jotain. Samassa suutari tietysti parani ja väänsi suunsa kaikkein katkerimpaan irvistykseen, jolloin me tietysti emme voineet olla nauramatta.
Sitten aloimme ukolle puhella, että kyllä sitä mekin osataan kovia taikoja. Pajakiuluun, jossa oli vettä, heitti apteekkari äkkiä aika möhkäleen mukanaan tuomaansa kaliumia. Se rupesi siinä heti vimmatusti kiertämään, sähisemään ja sauhua päästämään. Koko panos nousi kiulusta silmillemme, ja ukkoa, joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan oli mennyt aivan kiulun äärelle, se kaliumi sylki oikein pahasti silmille. Pelkäsimme, että leikki oli kääntynyt pahaksi, ja rupesimme ukkoa hoitamaan. Hänen silmänvalkuaisensa loisti aivan verillä. Äijä oli sähäyksestä huolimatta aivan haltioissaan meidän taiastamme ja vakuutti, ettei hänelle tullut mitään vahinkoa, — oli hän siksi suuri noita! Eikä siinä vahinkoa todella tullutkaan.
Hyvillä mielin mentiin pirttiin ja otettiin uudet ryypyt. Ja kun olimme emännällekin muistaneet antaa lähtöryypyn ja ukolle runsaasti korvanneet suutarin parantamisen, valmistauduimme lähtemään.
Sitä ennen ukko kuitenkin ennätti kehua esi-isiään, jotka olivat olleet vielä parempia tietäjiä kuin hän. Hänen isänsäkin oli semmoinen mies, että kun sitä kuoltuaan lähdettiin viemään kirkolle haudattavaksi, niin ei hevonen suostunut vetämään. Täytyi härkä valjastaa eteen. Kaamea oli matka ja suurella tuskalla päästiin lopulta hautausmaalle, "mutta silloin tuli jo koko pohjoinen taivas mustana kaarena perässä."
Kotimatkalla sitten, poikamaisia kun oltiin, ruvettiin ilveilemään suutarin hammassärkyä ja varsinkin hänen nauttimaansa lääkettä. Kuultuaan ukon tempuista suutari sydämistyi niin, että lopulta veti puukon esiin. Mutta humoristi kun oli, hillitsi hän pian luontonsa ja nauroi meidän kanssamme tapaukselle.
Kaiken taitavana tekoukkona oli minulla kerran palveluksessani Sehva Hukkanen, pieni mies, vilkkaat tummat silmät, harmaa tukka ja luonnostaan parrattomat kasvot.
Hän osasi kaikkea: oli seppä, kelloseppä, tinaaja ja timpermanni — ja suuri noita ja humoristi. Minulla hän etupäässä toimi muurarina ja kirvesmiehenä. Taitonsa hän kai oli perinyt isältään, joka oli ollut samanlainen tekomies ja noita. Messingistä Sehvan taatto teki pyssynsä ja oli myös ollut taitava pronssiluistinten valmistaja.
Sehva nukkui yönsä ateljeerini parvella pienellä patjalla mahtavan uunin kohdalla käppyrässä kuin koira, ja päivisin värkkäili minun hommissani, parannellen välitöikseen piikojen hammastaudit ja muut rikkeet.
Viinaa Sehva maisteli mielellään ja tuppautui humalassakin muuraamaan, mutta jälki tuli kovin huonoa. Kun tästä huomautin, tarjosi hän minulle vetoa puolta litraa viinaa ja korppukahveja vastaan, että hän täydessä humalassa osaa purkaa taskukellonsa sanomalehden päälle ja sitten samassa humalassa panee sen jälleen täyteen kuntoon. Masentaakseni hänen kerskailuhaluaan suostuin vetoon — ja hävisin. Kerran joulun alusviikkoina tuli luoksemme saksalainen urkujenrakentaja. Miehellä oli yllään ohut tummansininen sadetakki ja kädessä pahvinen kapsäkki, jossa olivat hänen työkalunsa: pääharja, rikkinäinen kampa, kumiset kalvosimet ja kaulus.
Kun muukalainen ja Sehva Hukkanen sitten yhdessä urkuja paikoilleen pannessaan "keskustelivat", niin oli se kylläkin kuulemisen arvoista. Kun urkumestari komensi "Wind machen", niin Sehva vastasi että "kyllä minä vinttaan", ja samaan tapaan sujui juttelu päiväkausia. Meille Sehva usein ylpeydensekaisella tyytyväisyydellä lausui ihmettelynsä "tuosta saksankielestä, jonka oppii niin helposti".
Tämä saksalainen oli aika poika kehumaan sekä itseään että kaikkea saksalaista. Kun hän nyt aina kerskaili, niin julkesin minä lopulta huomauttaa hänelle semmoisistakin seikoista, joita oli Suomessa, mutta ei Saksassa. Sanoinpa mitä hyvänsä, niin aina tuli vastaus, että samanlaista on Saksassa vaikka kuinka paljon. Kun kerran mainitsin noidista, oli vastaus heti valmiina: "Ach, das haben wir auch!"
Päätin että miestä on vähän masennettava. Kutsuin Sehvan paikalle ja käskin hänen näyttää urkumestarille, miten suomalainen noita työskentelee.
"No mitä minä teen sille?" kysyi Sehva.
"Näyttäkää kuinka lyötte sukallanne lehmän reisiluun poikki."
Hukkanen pani komppeensa kuntoon ja yks kaks yhdellä sivalluksella löi luun sukallaan poikki.
Saksalainen ällisteli.
"Haben Sie das auch?" kysyin minä.
Sitten kerroin hänelle, että Sehva kantaa paljain käsin tulikuumia kiviä. Puheeni vahvistukseksi Sehva kuumensi lapsenpään kokoisia kiviä aivan punaisiksi, otti ne sitten näppeihinsä ja pani ne höylänlastujen sekaan, jotka heti leimahtivat palamaan. Sitten hän ojensi kiven saksalaisen partaa kohti. Silloin vieras suuttui niin, että kävi aivan sanattomaksi, hyökkäsi ulos, eikä näyttäytynyt vähiin aikoihin.
Mutta liiallinen kerskailunhalu oli hänestä hävinnyt.
Tuli kuitenkin vielä hänen vuoronsa. Uruissa oli muuan ääni, joka ei millään kurin ottanut soidakseen puhtaasti ja kirkkaasti. Saksalainen rupesi Sehvan ihmetykseksi merkillisellä tavalla koluamaan ja kolkuttelemaan suuren huoneen seiniä, ikkunoita ja siellä olevia esineitä. Vihdoin hän pani kätensä eräälle ikkunaruudulle, ja kas silloin soi vastahakoinen ääni aivan puhtaana. Ruutu peitettiin vernissalla ja niin tuli kaikki kuntoon. Sehva vuorostaan ällisteli.
Eipä ollut juuri semmoista paikkaa, mihin Sehva ei olisi tiennyt neuvoa.
Jos oli laivalaituri laitettava, niin mikäpäs siinä, kyllä se saatiin syntymään: "kyllä tuska neuvon antaa". Kun 16 metriä pitkät seinäparrut olivat longistuneet, osasi hän ne vivuta taitavasti kuin opinkäynyt rakennusmestari. Vaistoillaan hän ymmärsi semmoiset asiat ja tehtävät, joihin muut tarvitsevat usein hyvinkin perusteellisia laskelmia.
Kerran sitten muuan läheinen sukulaiseni matkusti Amerikkaan, aikoen perustaa Brasiliaan plantaasin. Hän tiedusteli minulta mukaansa sopivaa ja taitavaa miestä. Minä silloin luovuin jokapäiväisestä työtoveristani ja kelpo noidastani ja runoilijastani (höylätessään hän vielä runoakin lasketti), ja niin läksi Sehva meren yli kaukaiseen länteen. Mutta mies, joka täällä kotimaassa eli varsin moitteettomasti, ei sopeutunut sikäläiseen ilmanalaan. Tropiikin rommi maistui hänelle niin hyvältä, että hän liian usein teki sunnuntain.
Siellä Sehva ukko sitten kuolikin.
Santa-Jannen tapasin ensi kerran kauniina alkukesän päivänä. Hän loikoi ojassa pikku humalassa, keltaiset kutrit häilyivät hiljaa ja silkinhieno parta vipajoi lämpöisessä tuulessa. Sinisten silmäin katse liiteli pitkin siniulapan pilviä. Hän soitti siinä viuluaan ja leivoset kajahuttivat hänen soittoonsa helisevän vastauksen ylhäältä pilvien rajoilta.
Noin sinikellojen lomitse nähtynä hän vaikutti kuin ilmestys Arkadiasta, keskellä todellista nykyaikaista elämää.
Rupesin häntä siinä puhuttamaan, ja pian meistä tulikin hyvät tuttavat. Alettiin yksissä metsiä samota ja soudella pitkin selkiä minulle työpajan paikkaa katsellen. Lahnoja syötiin, hauskoja juteltiin ja elettiin huolettomien vaeltajain päiviä.
Löytyihän se työpajan paikka lopulta, ja nyt piti Jannen näyttää minkälainen hän oli miehiään työssä ja taidossa. Hän tarjoutui tekemään harmaastakivestä kivijalan kellareineen päivineen 250 markan hinnasta. Paikalle vedetyistä kuuden ja seitsemän metrin pituisista kiviparruista kellari sitten tehtiinkin, mutta huono siitä tuli. Vesi ei sieltä pysynyt poissa ja rotat viihtyivät hyvin sen kosteudessa. Rakennustyön aikana huomasin, että Jannella oli erinomainen kyky aina asettautua sellaiseen paikkaan, missä työ oli helpompaa kuin muualla, ja senpävuoksi häntä silloin usein käytin mallina. Hänen erikoisuuttaan kuvaa sekin, että hän kesähelteelläkään ei luopunut paksuista tallukoistaan, joita hän kehui maailman parhaiksi jalkineiksi. Astua löntysti kuin laiskiainen. Kun ei hän liikoja asettanut vahvaa ruumistaan vaivoille alttiiksi, oli hän pysynyt merkillisen terveenä, ei ollut koskaan sairastanut eikä uskonut kipuja olevan olemassakaan.
Ensi tapaamisessa saamani aurinkoisen runollinen kuva tästä miehestä himmeni himmenemistään, mitä pitemmälle minun täytyi nähdä häntä.
Kerran hän sitten alkoi puhua eräästä myllystä, joka aina paloi ja omistaja sai siitä joka kerta niin paljon rahoja, että saattoi aina rakentaa paremman myllyn entisen sijalle.
En ymmärtänyt tätä puhetta. Lopulta hän sanoi, että eikös tässäkin sopisi vähän niinkuin tienata samalla tavalla.
Nyt ymmärsin, mutta sain selville, ettei Jannen ajatusjuoksu kulkenut ollenkaan rikollisia teitä. Hän käsitti, että palovakuutus otetaan sitä varten, että talo saadaan polttaa ja yhtiö sitten antaa hyvät rahat uuden rakentamiseen.
Siitälähtien ei keskustelu Jannen kanssa enää tuntunut hauskalta. Kerta kerralta hän yhä enemmän paljasti tarmonsa suuntautuvan pyrkimykseen päästä elämään vähillä vaivoilla.
Elämän mukavuuksia tulikin sittemmin hänen osakseen kunnallisen köyhänavun muodossa.
Niinä aikoina, jolloin asetuin asumaan Pohjois-Hämeeseen, oli seudulla vielä mahtavia entisajan metsiä, joista sai rakennuspuuta parhainta mitä ajatella saattoi. Metsänhoitajat eivät ehkä usko sanojani, mutta olen laskenut eräässäkin hongassa yhdeksänsataa vuosilustoa.
Suuret olivat metsät, ja huonosti saattoi käydä sille, joka eksyi niissä. Liikuttavaa on muistella 90-vuotista Niittysen torpan ruotimummoa, jonka silmät olivat aivan pehmenneet ja vuotivat alinomaa vettä ja märkää.
Nämä vuotavat silmät sanoi mummo saaneensa itkusta silloin kun kadotti lapsensa. Hänen pieni poikansa oli eksynyt metsään. Koko kylän väki oli ollut hakemassa, mutta poikasta ei löydetty mistään. Vasta seuraavana kesänä vaimo itse metsässä suruissaan harhaillessaan löysi lapsensa valjenneen luurangon erään suuren kuusen juurelta.
Tappura-Leena oli pienen käpsäkkä, mutta lihavan pullea, punaruskoposkinen keski-iän vaimoihminen. Silmät pälyilivät ympärilleen hyvin maallisenintohimoisesti, vaikka Leena olikin samalla hyvin jumalinen.
Hän lauloi virsiä ja kutoi ja oli kaikin puolin ahkera. Uskon asioista me useimmiten juttelimme keskenämme, ja mikä lie eukon jumalisuudessa ollut sellaista, joka sai minut aina laskettelemaan kaikkein leveintä puuta-heinää ja ilakoimaan hänen kustannuksellaan.
Värillisistä ikkunauutimista hän kehoitti meitä luopumaan, koska ne olivat synnillisiä ja sotivat Jumalan tahtoa vastaan. Mutta itse hän otti luokseen sokean ukon, vaikka papit selittivät sellaisen pirttisuden pitämistä varsin synnilliseksi. Hän hoiti ukkoa parhaansa mukaan, asettelipa synkän metsän läpi kulkevan polunkin viereen kiviä, joita ukko voi kulkiessaan kepillään kolkutella, pysyäkseen tiellä.
Leena kaupitteli kutomamatkoillaan virsikirjoja ja muita hengellisiä herkkujulkaisuja. Niiden sisältöä hän kimakalla äänellään kertaili niin että hongikot kajahtelivat ja värinä kävi pitkin iltatyynten vetten pintoja.
Näitä virsikirjoja ja muita kirjavarastojaan Leena säilytti aitassa omassa ruumisarkussaan. Kerran pyysin saada nähdä tätä varastokonttoria, mutta Leena ei suostunut siihen.
Vuosien kuluttua tapasin hänet pellolla perunoita nostamassa. Minut nähtyään hän tuli luokse, sovitti vatsansa aidanrakoon ja alkoi pauhata, että:
"Kuinka se herra on häväissyt minua sillä kuvalla! Ja minua hullua kun annoin maalata itseni. Ruustinnakin kertoi, että kaikki ovat sen nähneet."
"No mikä siinä sitten oli häpäisemistä?" kysyin.
"Ka sepä, kun siihen oli kirjoitettu että jumalinen akka."
"Eikös se ollut sitten oikein?"
"Niin, mutta ei sellaista saa painaa."
Siinä ei hyödyttänyt ruveta pitempiin väittelyihin. Läksin hyräillen jatkamaan matkaani. "Jumalinen akka" vetäsi vatsansa aidanraosta, otti kalikan kouraansa ja alkoi äkäisin ottein kaivaa perunoita.
Kaukaisina takavuosina teimme kerran Louis Sparren kanssa pitemmän kalastus- ja aiheensaalistusretken Keuruun vesille. Oppaanamme oli muuan Heikki-isäntä, jolla tuntui olevan jumalaisten kalamieslahjojen ohella verissään oikea isiltä peritty pyynti-into. Eipä ollut mikään ihme, että kun selkiä soudellessamme olimme aikamme tarinoineet tuulastamisen taiteesta, niin jopas lankesimme sanoista tekoon. Tiesin että tuulastaminen oli kiellettyä, mutta sitä täytyi nyt saada kokea. Jo pikkupoikana oli mielikuvitustani askarruttanut taulu, jossa kuvattiin tuulastusta.
Yöt olivat pimeät ja kalaa saimme runsaasti. Tuulastuksessa Heikin eräkyvyt vasta oikein esiintyivät loistossaan. Vieläkin sykähtää sydämeni, kun muistelen että olen saanut läheltä ihailla miestä, jonka koko olennosta huokui sitä, mikä on meidän parastamme; hänessä oli niin paljon metsästysatavismia, ettei hän yrittänytkään peräytyä tästä mieltäkiihoittavasta urheilusta.
Muistan kuinka uljaana hän seisoi roihun valossa veneen keulassa ja iski atraimella veteen, kaiken aikaa puhua höpisten: "Tuossapa taas on" — isku — "säynävän poika". Ja samassa päristeli kala atraimessa, ja niin jatkui edelleen. Mutta kun oli kysymyksessä joku suurempi kala, joita niitäkin tuli runsaasti, niin silloin hän ei puhunut yhtään mitään, kohdisti kaiken huomion työhönsä.
Tervaksista oli hän laatinut oivat tuulastussoihdut.
Sydäntäni aina viilsi kun Heikki rupesi silmäilemään puitten latvoja, sillä tiesin, että silloin oli uhrina kelohonka, josta saatiin tervaskanto. Mutta tiesin että silloin oli kaatuva kaunis muisto menneistä ajoista, ja siksipä ohjasin hänet aina pienimpiin räkämäntyihin.
Eräänä iltana piti minun koettaa onneani kalan iskijänä. Seisoin kokassa ja näin aikamoisen kalan pohjamudassa. Se sai minut niin intoihini, että polveni alkoivat täristä, ja koko vene tutisi. Odotin oikeata henkeä ja sitten iskin, ja sitten — tuli ympärilleni äkillinen pimeys ja suuri märkyys. Ensiksi ajattelin ainoastaan omaa häpeätäni ja toisten vaaraa, mutta suureksi lohdutuksekseni kuulin melkein heti läheltäni voimakkaita manauksia sekä selvällä että ruotsiin murtavalla suomenkielellä, ja silloin ajattelin, että vielä on miehiä elossa, ei hätä olekaan ehkä aivan tämän näköinen. Rannalle siitä sitten veneinemme pulikoitiin ja vaatteemme nuotiolla kuivattiin ja kauniilta näytti maailma taas.
Sitten tuli kolkkoja ilmoja, pitkiä tuulen ja sateiden aikoja. Saimme paljon pysytellä saarilla, mutta emmepä me nuoret miehet paljoa ilmoja surkeilleet, hauskoja ja karkaisevia olivat kolkot säät. Eräänä tällaisena harmaana ja tuulisena päivänä istuessamme saarellamme — se oli kai sunnuntai — näimme kaukana joukon kirkkoveneitä soutavan. Sparre ja minä merkitsimme pyssyjemme tukkiin niiden symbooliset kuvat. Mutta äkkiä alkoi yksi veneistä lähestyä saartamme. Heikki sanoi, että "jokohan tuli papille — — hätä." Saaren nimessä oli sekä pappia että jotakin mitä ei juuri näe painettuna muuta kuin maanmittarien virallisissa kartoissa. Istuimme ja odottelimme, ja tosiaan nousi pappi veneestä ja astui maihin. Hänen jälkeensä tuli mies ja lopuksi nainen kapalolapsi sylissään. He tulivat kaikki meitä tervehtimään, mutta katsoivat meitä pitkään, — mehän olimme asultamme kuin metsärosvoja. Sitten asettuivat kaikki pyöröpiiriin. Pappi astui keskelle ja siihen viereen vaimo lapsineen ja miehineen. Mies oli leikannut papille tuohesta lipin ja täyttänyt sen vedellä. Pappi aukaisi virsikirjansa ja alotti kastetoimituksen. Tuulen vuoksi emme kaikkea kuulleet oikein selvästi, mutta itse nimittämisen kuulimme selvästi: "Minä kastan sinut Urho Abner — — —" ja vesi lirisi pitkin pienen täyttä kurkkua huutavan pojan paljasta kalloa. Laihan virrenvärssyn tultua laulettua oli toimitus päättynyt. Siinä oli ollut paljon yksinkertaista kauneutta ja usein haastelimme siitä myöhemmin. Kastelipistä sain aiheen erääseen vignettiin ja Kalevala-aiheiseen tauluun.
Kukapa tietää, vaikka tämä Urho Abner jo makaisi todellisena urhona jonkun vapaudenpatsaan alla.