FILOSOOFISTA PIKKUPILAA.

Huomiota herättäneessä teoksessaan "Der Untergang des Abendlandes" Spengler muun muassa luo seuraavan määritelmän kehityksestämme: Mitä pitemmälle kehitys kulkee, sitä suurempi ero tulee olemaan korkeiden älyjen ja tavallisen massan lukumääräin suhteissa.

Tätä määritelmäänsä hän havainnollistuttaa esittämällä pyramiidin ihmiskunnan kehityksen symboolina.

Täytyy myöntää, että tämä tavattoman rohkea määritelmä ensi katsannolla matemaattisella "rautaisuudellaan" saattaa lukijan peräti pessimistisiin mietelmiin ihmissuvun tulevaisuudesta. Kun välttämättömyyden pakosta lopulta älyn edustus litistyy pyramiidin kärkipisteessä aivan olemattomiin, niin tulos on selvä: järjen ja älyn loppu, takaisin gorillaan, mutta ränstyneeseen gorillaan, siitä askel askeleelta "alaspäin" aina monistiseen alkusoluun saakka, jonka pirteä ukko Haeckel piirteli kengänpohjan muotoiseksi. — Menkäämme nukkumaan!

Tämä Spenglerin ajattelutemppu rupesi minunkin rauhaani häiritsemään. Lopulta intousin ja ajattelin, että tehkäämme vastatemppu.

Koska elämän kulussa ei mikään pysähtyminen ole mahdollinen, niin lähtekäämme siitä mihin Spengler pysähtyy: pyramiidin kärjestä.

Jatkamme vain viivoja, noita älyä rajoittavia ja pusertavia rautaisia hulluinhuoneen suppiloseiniä, ja kuinkas käy: sivuutettuaan suurimman alennustilansa ja lopuksi jouduttuaan yhden ainoan "iankaikkisen pilkun päälle" äly ja järki äkkiä syntyvät uudestaan. Se pieni hitunen älyainetta on varmaankin pyramiidin puserruksessa niin väkevöitynyt ja pelkistynyt, että se elämän kulkiessa eteenpäin sekä pystyy sinapinsiemenenä hapattamaan koko taikinan että antamaan sysäyksen uudelle entistä korkeammalle ja kauniimmalle älyn kehitykselle, jonka lopputuloksena on oleva: massan ja typeryyden loppu! Kaikki kuuluvat älystöön. Ihannetila yksikamarijärjestelmälle ja tasavallalle sanan suomalaisessa iskusana-merkityksessä!

En tiedä huvittaisiko Spengleriä tällainen pieni vastatemppu, enkä liioin halua vaivata päätäni oman pyramiidini mahdollisella merkityksellä. Olkoon se kernaasti vaikkapa vain todellisen ja oikean pyramiidin kangastuskuva ja sellaisena siis verrattain epätodellinen ja haihtuva. Mutta minulle se tuotti hupia ja vapautti minut kerrassaan Spengler-pessimismistä.

Vielä nautiskellessani vapautumisen tunnettani sukelsi muistojeni komerosta esiin kuva, jonka nuoruusvuosinani, Nietzsche-kaudellani, piirsin ihailemastani suuresta runoilijafilosoofista. Piirsin hänet alppihuipulle kädet ojennettuina.

Tämä vanha piirros alkoi vietellä mielikuvitustani sangen omituisten päätelmäin tekoon.

Verrattakoon vain pyramiidikangastuksen kylkilinjoja yli-ihmisyysopinrunoilijan ojennettuihin käsivarsiin!