IHMINEN JA HEVONEN.

Aina milloin olen hevosta hyväillyt — vierasta ei niin kuin omaa hyväillessä — olen tuntenut, että välillämme käy oikeita sähkövirtoja.

Ihminen ei taputtele hevosta pelkästä ystävyydentunteesta tahi hyväilyhalusta. Häntä vetää hevosen puoleen itsetiedoton tunne, että hevosen silittely tuottaa hänelle mieluisen fyysillisen aistimuksen.

Hevosella on niin suuri ruumiin kokokin, että jos magnetismi tahi joku muu — ehkä vielä tuntematon — voima tarvitsee runsaasti fyysillistä massaa, niin hevosessa sitä kyllä on.

Ratsastaessa tuntee saavansa hevosesta voimaa ja reippautta, siitä virkistyy kuin hyvästä kylvystä. Ratsuväki sotaväessäkin aina on iloisinta ja reippainta, — ratsumiehet ne ovat niitä oikeita miekkoisia vielä nykyäänkin. Paitsi oman ruumiinsa voimistelusta he saavat melkoisen määrän ylimääräisiä voimia hevosistaan. Entä pusztan kansa Unkarissa y.m.! Kenessä tämä parhaiten näkyy, jollei aron ratsastajakansoissa. Niissähän yhtyvät varmuus ja reippaus, ylpeys ja uljuus!

Hevosta hyväellessään tuntee muutakin kuin puhtaasti ruumiillista kosketusta. Siinä ikäänkuin saa sormenpäihinsä viestin hevosen ystävällisestä mielialasta, sen sympatiasta ihmistä kohtaan. (Se pystyy antamaan ihmiselle siis psyykillisiäkin voimanlisiä.)

Hevonen omasta puolestaan varmaan myös saa samantapaisia vaikutteita ihmiseltä. Kun hevosta hoitaa sen sairastaessa, huomaa että saa maksaa sitte oikein tuntuvasti takaisinkin. Hevonen tarvitsee silloin lääkkeiden ohella jotakin voimaa ihmisestä, samantapaista tahi kenties samaa, jota se itse antaa ratsastavalle ihmiselle terveenä ollessaan. Hevosen ja ihmisen välillä on olemassa jotakin syvää sielullista yhteenkuuluvaisuuden-elämää, joka virtaa salaperäisenä vahvistavana "sähkönä" (sanan kansanomaisessa tarkoituksessa) toisesta toiseen, — aina siihen, joka on heikompi.

Jo hevosen hajuun saattaa kovasti mieltyä. Nyrpistäköön nenäänsä muut, mutta minulle on tallin haju ollut mieluisimpia hamasta lapsuudesta saakka. Ja semmoisina aikoina, jolloin olen jäänyt maalle yksikseni, on hevosesta ollut minulle enemmän seuraa kuin monista hyvistä tuttavista. Niinpä kun viimeisinä vuosina Ruovedellä jäin yksin hevoseni kanssa, mietiskelin ottaa sen toverikseni ateljeeriin, — mutta sinne vievät portaat olivat niin lahot, etteivät ne olisi kestäneet hevosen painoa. Kyllä olisin sen jäljet sieltä siivonnut nurkumatta, korvaukseksi sen ystävällisen olemuksen läsnäolosta. Ja varmaan olisimme siellä keksineet uusia keskinäisen ymmärtämyksen muotoja, — olen sitä mieltä, että hevosen hengenelämää ja henkisiä kykyjä ei arvioida läheskään niin korkeiksi kuin tulisi.

Kuinka hyvin hevoseni ymmärsikään puhettani! Kuinkapa se kuopaisikaan jalallaan, kun kysäisin: "Tahdotko sinä vettä?" Siinä kuopaisussa oli toisinaan kärsimättömyyttäkin: "Etkö jo ennemmin huomannut että minun on jano?" — Mutta kun se ei ollut janoissaan, niin se vain joko vähän korviaan vilkutti tahi halveksivasti käänsi päänsä minustapäin: "Näethän, ettei minun nyt ole jano!" Ja monista muistakin asioista se osasi ilmaista ajatuksensa yhtä selvästi.

Jotkut mahdollisista lukijoistani ehkä hymyilevät, kun esitän, että hevonen sisällyttää hienointa hyväksymistänsä, mielisuosiotansa ja ystävyyttänsä henkäisyynsä, jonka se puhaltaa sen ihmisen yli, josta se pitää. Mutta tälle seikalle antaa kansanrunomme vahvistuksen mitä kauneimmassa muodossa:

Kaikkien ihmisten hylkäämä, äidiksi tuleva nuori Marjatta hakee ja saa turvaksensa jaloimman eläimistä, hevosen. Maailman uuden kuninkaan, uuden korkean jumal'olennon syntyessä hevonen henkäisee ja huokaa pyhän äidin ja vastasyntyneen lapsen yli oman ruumiinsa ja henkensä lämpöä (Ks. Kalevala L, 315-335). Sanomattoman hieno ja kaunis ajatus kätkeytyy tähän hevosen tehtävään maailman vapahtajan syntyessä, ja liikuttava on kuva seimeen, hevosen lämpimään läheisyyteen asetetusta vastasyntyneestä. Sen kapaloimisestakaan ei Kalevala kerro.

Evankelistat kertovat Betlehemin yön enkeli-ilmestyksessä taivaallisista sotajoukoista ja soitosta ja suuresta kirkkaudesta, joka ympärivalaisi paimenet kedolla. Korvessa syntynyt suomalainen kansanruno käyttää tästä kaikesta vain pienen talli-interiöörin, mutta se antaa halvan eläimen siinä suorittaa teon, josta huokuu itsensä maailman vapahtajan kaikkea syleilevää rakkautta.