HULKKO.

Muinaisaikainen kuvitelma.

Kävellessäni eräänä kevätiltana Vanhassa Porvoossa jouduin läntiselle kirkkotörmälle. Siinä kiinnitti huomiotani kivisen kirkkoaidan omituinen nurkkaus. Vastoin tavallisuutta ja ymmärtääkseni vastoin tarkoituksenmukaisuutta oli nurkkaus tehty tiileistä muuraamalla. Tiilet olivat pieniä ja ohuita, kaikesta päättäen keskiajalla käytettyä mallia.

Siinä katsellessani tuli luokseni muuan kaupungin vanhoista asukkaista ja sanoi:

— Huomaan että Te ihmettelette tuota muuria kirkonaidassa. Sallinette minun sen johdosta ilmoittaa, että täällä liikkuu väestön keskuudessa vanha taru, joka kertoo, että siihen on keskiajalla haudattu elävältä eräs pakanallinen suomalaispäällikkö.

Tämä pieni ilmoitus alkoi askarruttaa mielikuvitustani, sitten punoutui tarulle yksityiskohtia sitä mukaa kuin erään kävelytoverini kanssa asiaa aprikoimme kerta kerralta ja muillekin siitä haastelimme. Ja yhteisten juttelujen tulokseksi syntyi sitten tämä kuvitelma. Sen muodot hahmoittuivat eräänä kesäiltana Näsinmäen kahvitörmällä, tapahtumapaikkaa sieltä katsellessamme.

Aivan lähellä Saksanniemen satamapaikkaa seisoi rantapajukossa kyyrysissään Hulkko henkipatto ja katseli kiiluvin silmin edessään levittäytyvää kirjavaa markkinakuvaa.

Kaukaa Kukkiajärven takamailta oli hän nyt uskaltautunut tänne vihollistensa pesäpaikoille.

Vielä joitakin vuosia takaperin oli hänen mahtinsa ollut ylikäymättömänä esteenä Hämeenlinnasta ja Hollolasta käsin ylös sisämaahan suunnatulle käännytystyölle. Pyhä kirkko oli luvannut hänen päänsä tuojalle täydellisen päästön ennen tehdyistä ja tulevista synneistä sekä vielä tarpeelliset sielumessut kiirastulesta vapautumiseksi, ja paraikaa koettivat dominikaanimunkit, jotka kartanostaan Haikosta käsin tekivät laajoja saarna- ja kastematkoja sisämaahan, saada selon hänen olinpaikastaan toimittaakseen hänet roviolla poltettavaksi.

Uhkarohkeus ei häntä tänne vetänyt, ei liioin tarve tehdä kauppaa saksojen kanssa, vaikka mättäällä pajupensaan takana olikin useita kiihtelyksiä majavan, saukon ja näädän nahkoja, jotka hän aikoi, jos tilaisuutta tulisi, vaihtaa suoloihin, rautaan ja sarkaan.

Hänet oli tuonut tänne välttämätön tarve nähdä kerran omissa oloissaan ne, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet.

Hänellä ei ollut enää muuta menetettävää kuin oma henkensä, ja sen hän saattoi panna alttiiksi, jos niin tarvittiin. Harmaan sumuisena marraskuun päivänä kolme vuotta takaperin olivat Hämeenlinnasta lähetetyt keihäs- ja jousimiehet yllättäneet hänet ja hänen viimeisen talonpoikaisjoukkonsa, ja ankaran kamppailun jälkeen lyöneet sen. Hän oli haavoittuneena, mutta sisukkaasti ponnistaen riuhtaissut itsensä vangitsijain käsistä ja paennut metsään. Kun hän sitten illan tullen hiipi vihollisen nuotiolle, näki hän sen äärellä omituisen kannettavan saarnatuolin ja siinä kaljuksi ajellun munkin, joka vangituille talonpojille luki loihtujaan Maaria neitseestä, ristin Kiesuksesta ja kyyhkysen muotoisesta hengestä. Sen munkki sanoi menevän niiden sisään, jotka ottavat kasteen. Totisille kääntyneille munkki lupasi ensin kiirastulen vaivat ja sitten pääsyn taivaaseen, neitseen, Kiesuksen ja monien pyhien miesten seuraan. Allapäin kuunnellen seisoivat siinä vapaan Hämeen viimeiset miehet kädet lujasti selän taakse kytkettyinä, ja kun munkki lopuksi käskevällä äänellä kehotti heitä polvistumaan vastaanottaakseen kasteen, lysähtivät he kankean vastahakoisesti, mutta ilmeistä pakkoa totellen polvilleen kentälle. Hulkon sisuksia viilteli, kun hän näki ainoan jäljellä olevan sukulaisensakin, nuorimman veljensä, lankeavan polvilleen ja saavan munkin kädestä kasteen. Kun munkki sitten toimituksen tehtyään korotti äänensä ja oudolla kielellä lausui väkevimmän loihtunsa, jota Hulkon kieli ei tahtonut kääntyä matkimaan, mutta jonka hän muisti alkaneen:

Benedicat tibi Dominus Et custodiat te, —

silloin hän niska kyyryssä hiipi pois, painui öiseen korpeen.

Siitä päivin oli hän lakkaamatta saloja kierrellyt, jousella ja keihäällä elatuksensa hankkinut. Kerran rintamaita lähestyessään hän tapasi paimenen ja kuuli tältä olevansa kirottu ja etsinnän alainen. Myös kuuli hän, että hänen miehensä olivat nyt kirkon uskollisia ristittyjä ja että hänen veljensä, josta hän kerran oli toivonut työnsä jatkajaa, Hämeen suurta päällikköä, oli halpana jousimiehenä liittynyt Hämeenlinnan varusväkeen ja palveli siellä rälssitalonpoika Renkosen käskettävänä.

Senjälkeen ei Hulkko enää halunnut ihmisiä tavata, vaan painui entistä syvemmälle sydänmaihin. Samosi korpea vuosikaudet, viha laimeni, suru Hämeen menetetystä vapaudesta tyrehtyi vähitellen. Mutta sensijaan alkoivat valtavan korkeina ja kauneina elää sielussa isien laulut, uskomukset ja mahtavat metsän loihdut. Kuinka hän nyt, runomaailmojensa hurmioissa eläen, surkuttelikaan varsinkin kristittyjen kyyhkysjumalaa! Mitäpä se oli Ukon rinnalla! Mitä olivat valkeat siivekkäät enkelit sinipiikojen ja salojen lukemattomien haltioiden rinnalla! Ja mitä olivat pyhimysten ihmetyöt Väinämöisen ja Ilmarisen mahtitekojen rinnalla. Ja mitä oli lopuksi heidän taivaansa soittoineen ja meluineen verrattuna siihen rauhaan, joka vallitsee Tuonelan hämyisissä pirteissä, missä vain joku vanha taatto peränurkassa ehkä kanteletta sormieli ja lauloi manalle tulleitten ikitietoja.

Kun hän haltioituneena näitä mietiskeli, heräsi hänessä kaipuu päästä itsekin jo manan majoille. Hän tunsi jo iälle tulleensa. Jalka ei enää, paitsi lylyn lykinnässä, noussut niin norjana kuin ennen. Hän tunsi olevansa henkipatto, ei vain kirkon, vaan itse elämänkin kiroama. Ei korpi häntä enää kauan ruoki, — kunhan käsi ei jaksa virittää jousta täysvireeseen eikä lennättää keihästä riittävän lujasti.

Samalla kun tämä hänelle selvisi, heräsi hänessä vastustamaton halu ennen kuolemaansa nähdä vihollisensa, katsoa kuinka vieras mahti isännöi tässäkin Saksanniemen satamassa, jonne muinoin Hämeen miehet tulivat täysissä aseissaan ja kalpa kädessä valvoivat, etteivät muukalaiset kaupit saaneet tehdä vaihtokaupoissa vääryyttä.

Siinä hän nyt kyyrötti pensaassa ja tähysteli. Tuossa seisoivat saksat kauppapöytiensä takana ja kääntelivät rihkamaansa kansan nähtäville. Ja Hulkon kasvoilla värähti tuskallisesti aina kun kaunis näädän tahi majavan nahka vaihtui johonkin etelästä tuotuun joutavaan koruun. Tuolla rantanurmikolla istui ja loioskeli tytöille kompiansa viskellen parikymmentä Porvoon linnan peitsimiestä, — olivat kai täällä muka järjestystä valvomassa. Tuossa astui porrasta myöten kaupin laivaan omille ostoksilleen Kiialan isäntä, rälssimies Stålarm, taluttaen käsivarresta piippalakkista, ulkomaan tapaan puettua tytärtään. Hulkko tunsi miehen viime taistelusta. Syrjempänä, nahkatamineitaan ujostellen, seisoi kaukaa sydänmailta tullut kasteelle pyrkivä nuorisojoukko. Huomennahan oli Porvoon vanhassa puukirkossa Pietarin messu, jota kastetoimitus juhlistuttaisi. Tuolla hänen lähellään keskusteli joukko lähiseudun talonpoikia Turun piispan äsken tulleesta julistuksesta, joka määräsi tämän seudun asukkaat ryhtymään heti heinänteon päätyttyä uuden suuren kivikirkon rakennustöihin. Rakennusmestari kuului tulleen Saksasta jonkun kaupin laivalla. Hulkkoa mielihyvästä hytkäytti. Olisivatpa pitäneet isien uskon ja sitä yhtenä miehenä puolustaneet, niin eivät nyt joutuisi kesäkuumalla kiviä vääntämään.

Kauppa kävi vilkkaimmillaan ja sankat kansanjoukot tungeksivat pöytien ympärillä. Tätä hetkeä oli Hulkko odottanut. Hän toivoi voivansa ilmitulematta sekaantua väkijoukkoon, ja kun hän sitten olisi saanut kauppansa tehtyä, niin hän kyllä raskisi nämä juhlat jättää; jo hän oli nähnyt kyllikseen.

Hän vetäytyi pois pensaasta, otti kiihtelyksensä olalleen ja lähti rauhallisin askelin kävelemään kauppapaikkaa kohti. Kaikki kuuntelivat paraikaa kielevän saksan sanasotkua, kun se siinä koetti saksan ja ruotsin sekaisella suomenkielellä tavaraansa kehua. Hulkko pujahti joukkoon ja alkoi lähetä kauppia. Tämä keksi hänen arvokkaan taakkansa ja muutti heti puheen aihetta.

— Ach erämies, sieltä jach köper schöne nahkat. Tule doch katsomaan, jach giver suoloja, rautaa, verkaa, Reevali paras Leinwand, alles was du tarvitsee!

Hulkko aukoi kantamuksensa. Saksan silmät laajenivat ihastuksesta, mutta ilonsa hilliten hän alkoi totuttuun tapaansa moittia tavaran laatua.

— Ja mitä sinä tahtoo för diese nahkat?

— Viisitoista kyynärän mittaa tuota sarkaasi ja kantamukseni suoloja ja rautaa. Mutta koska ilkeät moittia nahkojani, pidätän itselleni nämät.

Hän erotti kaksi kauneinta majavannahkaa muista.

Kauppi huomasi tavanneensa miehen, joka osaa pitää puoliaan. Hän rupesi lepyttelemään ja tarjosi nyt näistä kahdesta nahasta messinkistä paidansolkea ja koreaksi kirjailtua nahkamassia tuluksineen.

— En tarvitse tavaroitasi.

Toinen ei ollut kuulevinaan, vaan levitti nyt korujaan pöydälle.

— Johan sanoin että pidän nämät nahat itse.

Kauppi veti esiin viimeisen houkuttimensa. Hän ojensi Hulkolle pientä rasiaa ja sanoi sen sisältävän pyhän Pietarin ihmeitätekevän partakarvan.

Nyt oli Hulkon mitta täysi. Kuohahtaen hän kähähti:

— Suistukoon sinun Pietarisi Hiien kattilaan karvoineen päivineen!

Kansanjoukko oli jännityksellä seurannut tätä kaupankäyntiä. Kuullessaan nyt erämiehen suusta moisen kaamean pakanallisuuden se äkkiä pelästyi ja vetäytyi loitommalle. Kuului huutoja: "Pakana!" "Pakana on täällä!" ja jotkut naiset näkyivät ristinmerkkiä tehden siunaavan.

Hulkko huomasi seisovansa yksinään kaiken kansan katseltavana.

Mutta saksa korjasi äkkiä saaliikseen molemmat erotetutkin nahat ja alkoi sitten kiljua apua kauheata pakanaa vastaan.

Porvoon linnan keihäsmiehet lopettivat kisailunsa tyttöjen kanssa ja tulivat tutkimaan mikä oli hätänä. Kuultuaan asian he muitta mutkitta kävivät Hulkon kimppuun.

He koettivat saada hänet vahingoittumattomana haltuunsa ja sen vuoksi he laskivat keihäänsä maahan ja alkoivat miekkojensa lappeella hosua Hulkkoa kohti.

Mutta keihäsmiehet nähdessään vanhan päällikön soturiveri alkoi kiivaasti kuohua ja äkkiä tempasi hän poveltaan sinne kätkemänsä pitkäteräisen puukon ja alkoi hyökätä. Keihäsmiehet koettivat vältellä hänen nopeita iskujaan, mutta eivät vieläkään käyttäneet terästä. He kai arvelivat yhdestä miehestä selviävänsä muutenkin. Vasta kun raivostunut mies oli iskenyt kaksi heistä tuuperruksiin kentälle, huomasivat he, ettei tässä ollut leikittelemistä, ja pian piiritti Hulkkoa kymmenkunta miekanterää joka puolelta.

Hulkko havahtui kuin jostain unenomaisesta painajaistemmellyksestä. Sitten hän sanaa sanomatta heitti puukkonsa maahan ja lauhtunein katsein ojensi kätensä sidottaviksi.

Sotilaat sitoivat koko miehen lujaksi mytyksi ja kantoivat hänet tieltä väistyvän väkijoukon keskitse rantaan ja heittivät veneeseen. Kolme heistä läksi sitten soutamaan venettä linnaa kohti.

Linnan rannassa Maarian lahden perukassa he päästivät vankinsa jalat vapaiksi, ja sitten mentiin linnan molempien laskusiltojen yli portille, jonka päivystävät vahtisotilaat avasivat, päästäen tulijat varustuksen nelikulmaiseen sisäpihaan. Pihaa ympäröivät linnan sisäseinät, jotka samoinkuin ulkoseinätkin olivat rakennetut jykevistä kelohongista. Mutta kun ulkoseinissä näkyi vain pieniä, räppänällä suljettavia ampuma-aukkoja, oli sisäpuolella sensijaan useita ovia ja ikkunoita, joista muutamissa, kaiketi päällikön huoneisiin kuuluvissa, oli lyijypuitteiset lasitkin.

Hulkko ei ennättänyt kauaa tarkastella linnan sisustaa, sillä sotilaat kuljettivat hänet suoraa päätä pihan pohjoiskulmassa olevaan vankikellariin, joka oli useita syliä linnanpihaa alempana. Kellarin oven pielestä he ottivat soihdun ja sytyttivät sen. Alhaalla kellarissa ei ollut mitään esineitä, lukuunottamatta seiniin kiinnitettyjä lujia rautakahleita. Hulkolta riisuttiin köydet ja hänet kytkettiin eräisiin näistä kahleista. Sen jälkeen miehet poistuivat soihtuineen ja lukitsivat vankilan oven.

Hulkko istui pilkkopimeässä. Aina siitä hetkestä alkaen kun hän havahtui ja saavutti jälleen tyynen tasapainonsa taisteltuaan keihäsmiesten kanssa, hänelle oli selvänä, että hänen elämänsä nyt oli päättyvä. Huomattuaan että kahleet olivat niin pitkät, että hän saattoi olla pitkällään seinän vierustalla, hän ei kuitenkaan ruvennut mielessään arvailemaan millä tavoin hänet hengiltä otettaisiin, vaan rupesi, kuten metsänkävijä ainakin pimeän tullen, nukkumaan ja vaipui heti rauhalliseen uneen.

Herätessään hän tunsi vaistoillaan, että yö oli tulossa. Samalla hän kuuli oven takaa matalaäänistä keskustelua, ja hetken kuluttua astui huoneeseen Porvoon kirkkoherra, seurassaan neljä Haikon munkkia, joiden oli määrä avustaa häntä huomisessa kirkkojuhlassa. Heillä oli kaksi palavaa soihtua mukanaan, joten kellarissa nyt oli runsaasti valoa.

Hulkko siristi silmiään valon vaikutuksesta, kun eräs munkeista piteli soihtua aivan hänen kasvojensa lähellä. Sitten hän välinpitämättömän rauhallisesti tarkasteli kutakin tulijoista, ja ennenkuin nämä ennättivät alkaa kuulustelua, hän sanoi:

— Tokkopa tietänettekään, kirkon miehet, kuinka hyvän saaliin nyt olette saaneet? Minuahan nämä Haikon kaljupäät ovat jo kauan etsineet Hämeen metsistä. Nyt tulin itse.

— Olet siis Hulkko! Kirottu henkipatto! huudahti kaksi munkeista melkein yhtaikaa.

— Niin olen, ja huomenna kai poltatte minut sovitusuhriksi pyhälle Pietarillenne. Olen valmis, tehkää mielenne mukaan.

Munkit ja kirkkoherra neuvottelivat hiljaa ruotsiksi, tietäen ettei Hulkko tätä kieltä ymmärtäisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli aivan turhaa antautua pitempiin puheisiin tämän uhittelevan pakanan kanssa. Neuvoteltuaan he alkoivat poistua, jolloin kirkkoherra lausui lyhyesti:

— Huomenna kuulet kohtalosi kirkossa.

Hulkko naurahti pilkallisesti ja asettui jälleen levolle.

Kukon toiselta laulamalta alkoi seuraavana aamuna päivän ensimmäinen messu.

Hulkon kuljettivat sotamiehet jo ennen messun alkua kirkon eteiseen ja kiinnittivät hänen kahleensa seinässä sitä varten olevaan renkaaseen. Näin suurta rikollista ei voitu ottaa sisälle kirkkoon läsnäolollaan saastuttamaan pyhää toimitusta. Mutta kirkkoon tulevan rahvaan tuli saada nähdä rikollinen häpeällisesti kytkettynä, jotta se pysyisi vikuroimatta kirkolle uskollisena.

Kansaa tulvaili kirkkoon. Mutta vastoin munkkien toivoa ei herjasanoja ja pilkkapuheita sadellutkaan häväistynä seisovalle. Kansanjoukko siirtyi kunnioittavasti ja äänettömänä syrjempään kulkiessaan hänen ohitseen. Kansa tunsi, että jotain suurta ja sille itselleen läheisesti kuuluvaa nyt häväistiin. Miehen ylväässä päällikönasennossa ja välinpitämättömyydessä se näki jotakin, mikä siltä itseltään jo oli riistetty: se näki Hulkossa vapaan, lannistumattoman miehen.

Kansa palasi aamumessusta yhtä siivona kuin oli sinne mennytkin. Se meni majapaikkoihinsa aamiaista syömään palatakseen parin tunnin kuluttua takaisin itse suureen messuun.

Hulkkoa ei täksi ajaksi siirretty muualle. Hänen tuli seistä paikallaan suuren jumalanpalveluksen loppuun saakka, jolloin hänet kuljetettaisiin sisälle tuomittavaksi.

Aurinko paistoi lämpimästi avoimeen kirkoneteiseen. Hulkko tunsi ensi kerran vangitsemisestaan lähtien, että hänen oli jano. Mutta ylpeytensä kielsi häntä pyytämästä vartijoiltaan vettä. Hän ei halunnut tuottaa heille kieltämisen iloa.

Aika kului. Vangin jäsenet alkoivat puutua pitkällisestä alallaan seisomisesta. Lopun väliajasta hänen päänsä nyykähteli ja hän torkkui siihen saakka kun kellot jälleen kutsuivat kansan kirkkoon. Silloin hän suoristihe entiseen asentoonsa.

Ei hän viitsinyt kiinnittää huomiotaan komeaan kulkueeseen pappeineen, munkkeineen ja kuoripoikineen, joka hitaasti meni hänen ohitseen kirkkoon. Hän katsoi sen ohitse, jonnekin kauas. Eivätkä hänen ajatuksensa enää pysyneetkään nykyhetken tapahtumissa; ne liitelivät kaukana Hämeen saloilla, joissa hän oli ihanat runohaltioitumisensa elänyt. Ne askartelivat tuonen mailla, joille hän pian oli astuva. Hän tulisi sinne kertoen esi-isille viimeiseen saakka puolustaneensa heidän uskoaan ja heimon vapautta. Ja taatot nyökäyttäisivät hyväksyen päätänsä. Hän olisi viimeinen, joka siellä pääsee vapaitten miesten pirttiin.

Hän havahtui unelmistaan, kun häntä tultiin noutamaan sisälle kirkkoon.

Lujin, kevein metsäläisen askelin hän astui alttarin eteen. Pysähtyi viiden askeleen päähän rivissä seisovista papeista ja munkeista. Kirkkoherra, joka toimi esipappina, lausui:

— Kumarra päätäsi, kun lähestyt pyhää paikkaa.

Hulkon pää ei hievahtanutkaan, ja hänen asentonsa kohentui vieläkin uljaammaksi kuin se oli ollut tähän saakka. Pappi jatkoi:

— Sinä paatunut epäjumalanpalvelija, uhmaatko siis viimeiseen saakka Jumalan vihaa ja iankaikkista kadotusta? Sinä olet jo vuosikymmeniä taistellut Herraa ja hänen pyhää kirkkoaan vastaan. Kirkon lähettejä olet surmauttanut, maallisen esivallan voimaa olet uhmannut siihen saakka kun se Jumalan ja pyhän neitsyen avulla musersi sinun viimeisenkin joukkosi, jolloin jouduit kodittomana ja kirottuna korvessa lymyilemään. Mutta se ei riittänyt sinulle. Salakavalasti olet nyt tunkeutunut tänne ja eilen häväissyt julkisesti pyhää Pietaria, jonka muistoa kristikunta tänään viettää. Ja kun kuninkaan keihäsmiehet aikoivat sinua hillitä, surmasit sinä yhden heistä ja toista haavoitit vaarallisesti. Ymmärrätkö että olet ansainnut kuolemanrangaistuksen moninkertaisesti?

Hulkon kasvoilla viivähti pilkallinen ilme. Sitten hän sanoi:

— Itse tietänen tekoni. Et tarvitse niitä luetella.

Väkijoukossa kävi kahahdus.

— Pyhä kirkko, jatkoi pappi, ei kuitenkaan halua iankaikkiseen kadotukseen ketään, joka katuvaisena tunnustaa pahat tekonsa ja armoa anoen tulee sen helmaan. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn sinulta, tahdotko kirota epäjumalasi, tunnustaa katuvaisena syntisi ja anoa päästä kasteen kautta pyhän kirkon yhteyteen?

— Tiedät vastaukseni. Miksi kysyt? Olen vallassasi, käy toimeesi.

— Niinpä minä siis pyhän apostoolisen kirkon nimessä kiroan sinut vikapääksi ikuiseen kadotukseen ja ilmoitan että kirkko on tuominnut sinut elävältä haudattavaksi, kaikelle kristikansalle varoitukseksi ja pyhän neitseen ja pyhän Pietarin kunniaksi.

Hulkko sävähti. Hän ei ollut osannut odottaa tämmöistä rangaistusta. Kansanjoukko ympärillä tuntui kuin kauhuunsa kivettyneeltä. Mutta heti kohentautui vanki jälleen ja aikoi vastata papille, kun tämä samassa viittasi vartijoille, jotka alkoivat häntä nopeasti hoputtaa ulos. Keskellä kirkkoa hän kuitenkin riuhtaisihe vartijain käsistä, kääntyi pappeihin päin niin rajusti, että kahleet kalisivat, ja huusi kaikuvalla äänellä:

— Kirosi kääntykööt sinuun itseesi! En pelkää helvettiäsi enkä sen iankaikkista kadotusta. Armeliaammat ovat isien jumalat. Eivät ne ketään kir…

Keihäsmies läimäytti kämmenensä hänen suulleen ja hänet kannettiin nopeasti ulos kirkosta.

Kirkon kivisen aitauksen läntinen kulmaus joen törmällä oli purettu. Paikalle oli tuotu useita kuormallisia tiiliä, ja muurari kahden apulaisensa kanssa seisoi valmiina, suorittaakseen tuomion täytäntöönpanon.

Hulkko saatettiin hautauspaikalle. Hänen kahleensa irroitettiin ja vahva keihäsmiesosasto piiritti hänet, niin ettei pako olisi tullut kysymykseen, vaikkapa tuomittu olisi sitä yrittänytkin.

Välttääkseen kansan vihaa eivät papit antaneet kapulalla sulkea vangin suuta, mutta sensijaan he antoivat käskyn kaiken äänen sammuttamiseksi soittaa kelloja siihen saakka kuin hauta olisi umpeen muurattu.

Muurari alkoi muurata nelikulmaista kehikkoa vangin ympärille. Alas hänen jalkojensa kohdalle hän jätti tiilen suuruisen aukon, jottei haudattu heti umpeen peityttyään tukehtuisi.

Hulkko seisoi rauhallisena paikallaan, katse suunnattuna edessään kauniisti kaartuvalle joelle ja sen takana leviävälle Kiialan viljavalle tasangolle.

Äkkiä väkijoukosta lensi leipä sotamieskehän sisäpuolelle. Eräs miehistä otti sen ylös ja tarjosi sitä vangille. Päätään pudistaen tämä kieltäytyi sitä vastaanottamasta.

Kellot soivat täysin äänin ja muuri kohosi. Kun se alkoi kohota tuomitun pään tasalle, astuivat keihäsmiehet muutaman askeleen lähemmäs, siten kaiken varalta tihentäen ketjunsa.

Hetken kuluttua oli kaikki valmiina. Muurari yhdisti jo uutta kulmausta muuhun kirkonaitaan.

Sotamiesvartio jätettiin paikalle. Kansanjoukko poistui kotvan kuluttua aivan äänettömänä.

Kolmena iltana kuulivat messuun menijät haudasta ikäänkuin hiljaista, soinnikasta laulantoa. Mutta seuraavina kolmena iltana luki kirkkoherra haudalla voimakkaalla äänellä latinankielisen paholaisen manauksen.