VIINURI

Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön keskellä kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en silloin nähnyt muuta kuin hänet, hänen suuret, loistavat silmänsä ja kiherän tukkansa, mikä aaltoili oikealla korvalla. — Hän tuli luokseni illemmalla, kun minä talutin puistokäytäviä pitkin Parolan leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden pumppuköynnöksien läpi. Salaa nousimme ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.

* * * * *

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä. Katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen paitansa valkeaan, tärkkelöityyn rintamukseen, kalvosinnappeihin ja kellon vitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma välke, huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin taiteilijaystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalossa ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken katsonut sinne. Silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä. Tunsin vielä sieraimissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun, kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sorina säesti meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen hän kulki tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa salaa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enää ollut huoliteltu, hänen paitansa rintamuksella näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, ja minä tein sen huomion, että muut viinurit ivailivat häntä. Hän oli varmaankin huonossa suosiossa keittiöosaston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauan, että hän sai nuhteita vierailta, ja paistit olivat palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienommista ja valoisista. Sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessani minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: »Eihän se sovi, että minä tunnen sinut — anteeksi, teidät, anteeksi, niin, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen… Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kympin lainaksi, minun hännystakkipukuni on kanissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaas, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa… Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuttiin.»

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.

* * * * *

Minä istuin kerran Oopperakellarin puistonpenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Minä näin risaisen huopahatun lieren alta punertavat kasvot, parransängen peittäminä. Kädet olivat syvällä taskuissa, ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaa kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.

»Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S… hahhaa, lysti herra, vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulottuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut! Niin, niin, ja kas tuolla istuu tunnettu, suuri säveltäjä, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa bolssia, hän polttaa aina viiden markan sikaria, hieno, antelias, hyvä herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies, sivelin vahatuita viiksiäni ja olin rakkaussuhteissa monen hienon naisen kanssa. Minä ansaitsin silloin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, minä ajoin umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain viiden markan sikareja. Minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen, sitten suuremman ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla sataman laidassa, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadun puolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan, pojat, juoko viinaa, älkää luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä…

Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäsenet pehmenevät, niin, ja kun minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kaunisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan minä, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P…le!»

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai mielestään häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enää nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimmeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.

Hän nousi, nosti pojille kohteliaasti lakkia ja sanoi: »Ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!»

Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan.

»Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!»

Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä, ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, ovenvartija tarttui hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurun ryppyihin, ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan. Hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten hän teki koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun.