PUNAINEN KUKKO

Tuli on suurin lahja taivaalta. Lämmön tuoja, suven suoja. Mitä olisi maapallo ja koko ihmiskunta ilman auringon tulista, sähköistä suloa! Pimeys, ikuinen jääkausi, kadotus ja kuolema!

Kuljin näitä vieraita veräjiä sivuuttaen, harvoin niitä avaten, sillä yleviä ystäviä, lämmintä liettä, jonka ääressä lämmittelisin ankeata aatosta, olen vain harvassa löytänyt näillä kurjilla, kuraisilla kujilla. Mutta yksi hyvä ystävä on minulla. Ränstyneisyydessäänkin rakkaaksi käynyt matalaotsainen mökkini, jonka oven yllä hirvensarvet puhuvat minulle eräretkistä ja korpinäyistä.

Kun sähköt syttyivät huviloissa ja minä väsyneenä pitkiltä kävelymatkoiltani metsistä tai joenrannoilta saavuin kotiini, minäkin sytytin kaikki valot kodissani palamaan saadakseni valoa omaan olentooni ja sieluni sisimpään. Mitä minä valitin! Olihan minulla vuode, työpöytä, leipää yöllisessä yksinäisyydessäkin ja oikeus ja onni ajatella, mitä vain tahdoin, kaikkea kaunista maan ja taivaan alla.

Niin minä siinä kerran sähköäni sieluni sytykkeeksi sytytin.

Ja silloin se tapahtui, se surkea lyhytsulku. Viereisestä, vanhasta läävästä olin kerran kuin unessa ollut kuulevinani punaisen kukon kiekuvan. Se lehahti tikapuita pitkin pykälä pykälältä naapurivajan katon keskiharjalle ihan pajapiipun reunalle, josta singahti säkeniä ilmaan. Siinä se kiekahti kimeästi kolme kertaa, kiekahti ja kupsahti sitten kärventynein kannuksin pihamaalle. Taisipa vain olla ennelintu, taikalintu. Punainen kukko oli puhunut!

* * * * *

Äkkiä seinä huoneeni ovenpielessä leimahti ilmituleen. Valo valahti kasvoilleni, koko huone hohti helvetillistä hehkuaan. Minä syöksähdin ovesta, joka onneksi minua suojasi. En muistanut rakkaita laulujani, kirjojani, muistojani. Yksi ainoa ajatus, mieletön ja sekava: pois palavasta pätsistä! Ymmällä seisoin maantiellä, tarmoni, hermoni herpaantuneina.

Lieska kohosi ikkunaan. Jo riensi ihmisiä tielle. Kuulin kuin unessa sekavia huutoja, käskysanoja, palokuntalaisten huutoja. Ovea ei saada auki, en ymmärrä antaa avaimia, pidän niitä lujasti kädessäni kuin suojellakseni taloa vaanivilta varkailta. Vesiruiskuja käännetään, äsken maalattu kaivonkansi kumotaan, tikapuut pystytetään seinälle, ne taittuvat kiivetessä. — Kuuluu koleita kirveen iskuja, tuntuu kuin ne koskisivat omaan rintaani. Ovi, josta usein olen kulkenut, jota hellästi olen hipaissut pyrkiessäni iltakylmästä lämpöiseen suojaan, se murretaan. Savua, mustaa nokea tulvaa aukoista. Tulenlieskat kuin kihisevät, ahneet käärmeet nuolevat seiniä, kiemurtelevat kattoa. Häilyy, heiluu, hulmahtaa, suhisee ja sähisee vihainen tulen henki, se on ahne kuin pahin peto, se rakastaa raunioita, köyhyyttä ja kurjuutta, se tahtoo tehdä tyhjäksi yhdessä yössä vuosikausien vaivat ja mietteen voitot ja tappiot.

Mutta vesi, tulen vanha vihollinen, on jo vastassa kaikkialla. Sekin on ahne kuin täyttymätön toivo. Se huuhtoo ja hävittää, pilaa paperini ja muistelmani, elämäni ainoan maallisen onnen, työni, jota en ehkä enää voi uudestaan luoda, vaikka mökki pelastuisikin. Ja hetken minä siinä seison kuin vieras mies vieraan raunion ääressä.

Mitä se minua liikuttaa! Kaikki on katoavaista, kulta, kunnia, arvo ja asema, talot ja tavarat. Tuntuu kuin palaisi nyt poroksi paljon sellaistakin, jolla ei ollut sielullista, suurta arvoa, paljon turhuutta, paljon kylmää korua, mikä ei ollut sisimmän itseni iloksi, vaan esteeksi eteenpäin edistyvälle elämälleni.

Minun piti siis kulkea tulen lävitse saavuttaakseni sovinnon, saavuttaakseni tahdon ja tasapainon harhaillessani vielä levottomissa haaveiluissa aikamiehenä, kun jo olisi ollut aika miehen töihin.

Ja minä seison kuin kivipatsas, en voi liikahtaa, seison kuin alasti keskellä kiirastulta kaiken kansan pilkattavana, häijyjen silmien häväisemänä, alhaisten aatosten syyttäessä vahinkoa, tätä hullua hävitystä itsepaloksi. On kuin olisin polttanut kaikki sillat takanani — ei perääntymistä, nyt on mentävä eteenpäin, vaikka valkean läpi! Katseeni kiiltää tulipalon hohteessa, ja varmasti nyt kuvastuu silmäni kalvoon koko palavan kotini taivasta tavoittava palo!

Lasi kilahti, sen ääni vihiäsi kuin veitsi korvia. Miehiä nousee ikkunalle. Ruiskut suihkuvat, pumput kumisevat kuin jyskyttävät rautasydämet. Vaimot kantavat vettä korennoilla. Joutilaan, joutavan kansan keskellä katselen värisevin vaistoin ja hehkuvin hermoin huoneeni hävitystä. Käryn tuoksu ja savun sekava hiilenhaju tunkeutuu kuin hornan ja rikkikiven katku kurkkuuni, minun silmäni sumenevat savusta. Koko yläkerta on tulessa, nyt palavat kai rakkaat, nuoruudesta saakka kootut lempikirjani, ystävieni maalaukset, jotka koristivat kotia ja viihdyttivät mieltäni yksinäisyydessäni.

Mutta tuli saa vastaansa yhä uusia vesivoimia. Sen aika ei ole vielä täyttynyt, vielä ei katto pääni päältä ole romahtanut. Alakerta, jossa yksinkertainen leipäni pöydällä lepää, on säilynyt. Jo vetäytyvät tulilieskat kuin kuoreensa omaan olemukseensa tai olemattomuuteensa, ne sammuvat siellä täällä. Häipyvät tuliset tuttavat ja vieraani, jotka eivät kysyneet lupaa tupaan tullessaan. Kutsumaton vieras on työnnetty ovelta. Yhä pimenee ylähuoneiden hohto. Kuuluu hiljaisempia käskyjä. Kuulen kuin kuiskeita ympärilläni. Mitä ne supattelevat? Ilkeät katseet ilkkuvat hämärässä. Olen tarjonnut heille heidän arkisessa, tyhjässä, tympeässä ahertelussaan maksuttoman, mieluisan huvinäytelmän, mikä loppuu punaisella palolla, punaisen kukon käheällä, hullunkurisella, kolminkertaisella kiekuraisella, ikäänkuin kukko kuun noustessa olisi eksynyt luulemaan sitä aamun auringoksi ja olisi erehtynyt ajasta, paikasta ja omasta tärkeästä tehtävästään, ikäänkuin auringonnousu riippuisi kukonlaulusta eikä päinvastoin.

Niin, menkää kotiin, te nauravat narrit, jotka vain töllistätte vieraan elämän tuhoutumista, iloitkaa ja tyytykää, koska ei vielä tullut oman itsekkään ilonne vahingon vuoro! Tuossakin seisoo vetelänä ja virnistellen pitkä, höhlä halkokaupan myyjä, veistelee kai jonkun tökerön sukkeluuden suulaille akoille, jotka seisovat ympärillä sierottuneet kädet pöhöttyneellä mahalla. Ja tuossa sipsuttelee tärkeän tarkkana pieni virkaherra hopeahelapäiseen keppiinsä nojaten jaellen järjettömiä neuvojaan. Hän laskee kai nyt poloisessa, pienessä päässään numeroita ja nollia, palokorvauksensa suuruutta, jos sattuisi… sattuisi omat pienet pinkkapöksyt palamaan. — Miksi ei kukaan kutsu minua nyt luokseen turkkilaiselle divaanisohvalle lepäämään? Miksi nyt ovat minut unohtaneet? Missä ovat nyt valheystävät ja hyvät naapurit? Ehkä tämäkin on heille vain juhlaa ja ilotulitusta heidän harmaassa, tyhjässä ja typerässä arkisuudessaan. Näytelmä on loppunut. Jumala varjelkoon maatamme, taloja ja tavaroitamme tulesta ja turmiosta, sodasta ja rutosta! Rutto tarttuu, te ristissäkäsin seisovat, siunaavat, saatanalliset akat. Menkää kotiin ja sulkekaa uuninpeltinne ja kutsukaa huomenna nuohoojaa nurkkianne ja sielujanne puhdistamaan!

Esirippu on laskeutunut, tuli on sammunut, iltayössä häämöittää pimeä kotini. Näytelmä on loppunut. Minä hiivin pitkin vedestä lotisevia, nokisia portaita yläkertaan. Kaikki on mustunutta hiiltä, seinät käryävät. Inhoittava savun katku seuraa minua kuin varjo kaikkialla. Kirjani ovat pelastetut, vuosieni vaivat säilyneet, armaan äitini kuva seinältä pelastettu. Yöpöydällä palaa kynttilä, sen ääressä istun ystäväni kanssa. Hän on märkä vaate kasvoilla tunkeutunut ensimmäisenä palavaan huoneeseen. Hän on palomiesten mukana pelastanut kotini pahemmalta tuholta.

Olen tällä hetkellä tahdoton ja tylsä. Koetan keskellä mustunutta, hiiltynyttä huonetta etsiä märältä sohvalta yölepoa. Vihdoin saavat minut ymmärtämään, että alakerta on säilynyt. Sinne minä kuljen kuin unissani. Huoneessa on kaikki sekaisin. Pihalla ihmisten sotkuisia jälkiä lumisessa loassa. Ikkunan alla vilpillisen palvelustytön repaleisia, likaisia muistivihkoja, vaatekappaleita. Yksinäiset ajurinrattaat törröttävät aisat ilmassa kuin ristiinnaulitun puut kaivon luona. Tulipalon aikana oli yksinäinen hevonen seisahtunut aivan huvilan kohdalle. Sen isäntä oli kai poikennut johonkin tiepuolen kahvilaan iloittelemaan. Hevonen oli kyllästyneenä lähtenyt hakemaan vapaata huvitusta sekin. Ehkä huoneeni hohto oli tuottanut jotakin iloa tälle vanhalle, rääkätylle kaakille, joka oli korjattu talteen johonkin naapurin talliin.

Lepään vuoteella ja tuijotan kattoon. Tippuu, tippuu välikatosta lattialle. Kuulen yläkerrasta yö vahdin askeleet. Ummistaessani hetkeksi silmäni näen lentäviä lieskoja. Aivoissani palaa unessa uudestaan eilinen näkyni. Koko olemukseni vapisee ja värisee kuin tuskaisessa tulessa. Kummitusääninä vielä kajahtelevat käskyt ja huudot korvissani.

En saa unta. Ehkä kytee vielä sahajauho ullakkohuoneen vinnillä. Ehkä leimahdan unissa ilmivalkeaan. — Olen ollut ulkona kävelemässä ja palaan kotiini vaipuneena mietteisiini. Yläkerrasta näkyy valoa. Joko taas! Minä syöksähdän sinne. Mutta portaissa minä hillitsen itseni, en tahdo ilmaista heikkoa pelkoani. Tyynenä astun yläkertaan. Kynttilän valo on erehdyttänyt. Pyydän kai vettä tuomaan. Ja minä juon polttavan kurkkuni kosteaksi, vereni palon sammumiseksi. Sillä sielussani käy nyt hirmupalo, joka vuoteella taas yöllä muuttunee horrosuneksi ja helvetilliseksi heijastukseksi, ikäänkuin koko maapallo palaisi, tulikiviä sataisi taivaasta ja minä vaipuisin, vaipuisin yhä syvemmälle maan alle, jonnekin ainaiseen avaruuteen. Pieni piste taivaalia lähenee silmääni, se kasvaa ja paisuu, painajaisena se muuttuu suunnattomaksi jättiläissilmäksi, joka sokaisee minut — mutta aamulla minä sitten samassa herään ja hengitän helpoituksesta.

Ajuri tulee aamulla pienessä huipperissa hakemaan rattaitaan. Tämä minua omituisesti naurattaa. Ja sitten tulevat tärkeät tarkastajat, poliisit ja palomiehet. Ja minun täytyy koota kaikki henkiset voimani, täytyy masentaa ankara apeuteni ajatellessani, että pääni päällä on käynyt hirveä hävitys ja raaka raunioittuminen. Minä kohoan vuoteeltani. Näennäisesti tyynenä, vaikka väräjävin äänin luen laatimani todistelun kymmenen kylmää pykälää tulen syistä ja synnyistä.

Olen taas yksin. Minä hengitän taas helpoituksesta. Minä jään sittenkin tähän raunioni alle ja rakennan sen uudestaan! Tuli on puhdistanut, tuli on kirkastanut. Minun piti käydä läpi tämäkin kova kärsimys. Minun piti karaistua elämän tulessa, minun piti voittaa takaisin voimani ja henkeni hehku. Ja minä olen voittanut!

Joskus ajattelen vielä sitä hirmuyötä, mutta se on jo kaukana kuin kaamea uni. Tuomet tuoksuvat nyt pihalla. Kesäaurinko paistaa huoneeseeni. Otan pöydältä vanhan sanakirjan, jonka lehdet ovat hiukan kärventyneet. Minä hätkähdän. Muistot elävät, mutta me ihmiset myös elämme! En laske kirjaa kädestäni. Luen sitä kuin uhalla, luen sitä kuin suurta elämän kirkasta kirjaa.

Punaisen kukon ääni on vaiennut.