VIERAILLA VERÄJILLÄ

»Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo.» [»Jos sinä olet yksin, olet sinä kokonaan oma itsesi.»] Lionardo da Vinci.

Minä tuijotan huvilani yläkerroksen ikkunasta ulos syksyiseen, harmaaseen luontoon. Pihapensaista ovat viimeiset mustat viinimarjat pudonneet maahan, jotkut oksat harvoine, kellertävine lehtineen värjöttävät vielä kuin ryysyissään. Pihakeinuni punertava väri alkaa haalistua ja istuimet alkavat lahota. Aita on kallellaan ikäänkuin se häpeäisi häviötään. Milloinkahan sen öinen ohikulkija kaataa kumoon? Näen kuraisen valtamaantien, jonka räikeät, raa'at äänet kuuluvat kammiooni viiltäen hermojani. Näen vain kuormanajajia aamusta iltapäivään saakka. Samoja ikäviä, ilkeitä, juoruavia vanhoja vaimoja, jotka kulkevat kantaen puotiin maitokannujaan. Kuulen joskus kikatusta ja kirouksia. Joskus joku päihtynyt hoipertelee pitkin tietä, kun autot karjunäänineen myrkyillään täyttävät hetkeksi sumuisen ilman Jo varhain vanha varis kallion pitkässä männyssä herättää minut aamu-unesta. Kumarainen peltiseppä lähivajassa kalkuttelee vasarallaan iloisempia säveliä, joihin sekoittuu autoja haukkuvien, rähisevien rakkien ja susikoirien tarkoituksetonta, tyhmää ärhentelyä. Nousen, pukeudun ja harjoitan voimistelulla jäseniäni kestääkseni päivän yksinäisyyden pitkät hetket ja elämän tinkimättömän vakavuuden. Kuljen huoneesta toiseen. Seisahdun vanhojen ystävieni eteen, otan kirjakaapista kirjan ja asetan sen taas paikoilleen. Avaan pianiinonkannen ja hivelen koskettimia. Joku ääni särähtää, minä lasken kannen kiinni.

Olen sitten työpöytäni ääressä jotain tuhertavinani. Selailen vanhoja, kellastuneita paperilehtisiä. Niissä on satoja aiheita, suunnitelmia, joita en koskaan voi saada valmiiksi. Keltaisia muistoja, rohkeita ajatuksia, pieniä alotteita.

Elämä ja työ nousevat eteeni kuin näkymätön suuri voima, jonka kanssa kamppailen. Minä puhelen hetken ääneti Ikuisen Tuntemattoman kanssa ja saan rauhan. En tahdo mennä kirkkoon, en tahdo tekohurskaiden joukossa teeskennellä Jumalani edessä, jonka löydän kaikessa ja kaikkialla.

Ilma huoneessa alkaa painostaa kuin painajainen. Täällä on kaikki niin ahdasta, pientä ja pilkkaavaa pienissä, oudoissa oloissa. Harvoin käyn vieraissa ja harvoin käy vieras luonani. Joskus käy luonani joku entinen pöytäilotoveri, joka ei koskaan ymmärtänyt sisäisintä kaipaustani. Hän hakee minusta vain huumaavaa huvitusta. Minä hengitän helpotuksesta, kun hän on mennyt. Hän ei tullut itseni takia, vaan oman itsensä takia. Luokseni tullaan usein vain silloin, kun minua tarvitaan. Verorästinkantajat, velkojat, kulkukauppiaat ja kerjäläiset, ne ovat minun kutsumattomia vieraitani.

»Man merkt die Absicht und wird verstimmt», sanoo suuri Goethe.

[»Tarkoituksen huomatessaan ihminen myrtyy.»]

Ali-oven postiluukkuun ei enää lupsahda iloa tuottavia kirjeitä. Rakkaus lie kuollut ja vale-ystävyys pelästynyt tupani ränsistymistä ja leilini tahallista tyhjyyttä. Katosta vesipisara vuotaa vuoteelleni.

Minä tahdon pois, ulos! Minä tahdon ilmaa, valoa ja vapautta! Minä pakenen maantielle. Kulkenut olen jo vuosia näitä kuluneita, kurjia kujia ohi vieraiden veräjien. Samat vastaantulijoiden sumuiset kasvot ovat minulle yhtä vieraita kuin ennen. Kuulen junien vihellykset, jotka vihlovat sydäntäni. Iloinen nauru tuntuu minusta kuin pilkalta. Minä olen niin kaukana kaikesta tästä. Tuossa tuo kumma houraaja kulkee, mikä lie laulaja, ajattelevat ehkä. Tai ehkeivät ajattele mitään. Vain omia pyyteitään. Leipää ja lapsia, lapsia ja leipää! Sehän on luonnollista! — Kun on hampaat, niin ei ole leipää ja kun on tarpeeksi leipää, ei ole enää hampaita. Sekin on luonnollista!

Halkoliikkeen saha sähisee kuin vihainen kissa. Kuljen huviloiden ohi, joiden juonivat ikkunat katsovat minua kuin outoa kulkijaa. Miksi minä olen tällainen, miksi muut ovat toisenlaisia? — Likaiset koirat kulkevat kintereilläni loassa loksuttaen.

Niin kuluu päivä. Minä pakenen metsäpoluille ja vanhan Vantaanjoen partaalle. Mutta niiden syksyinen, surullinen yksinäisyys ajaa minut taas huoneeni omaan hämärään ja yksinäisyyteen.

Minä katselen kuvastimen edessä kasvojani, tutkin ryppyjä kuin vuosirenkaita. Mitäpä minä enää itseäni katselen! Syksy on tullut auttamattomasti syin ja seurauksin. Minä olen elänyt kuten olen elänyt. Olen paljon iloinnut, paljon laulanut, luonut, paljon etsinyt, hairahtunut, rakentanut, rikkonut, paljon ajatellut, ehkä vähän viljellyt, mitä osakseni on tullut.

Mutta jos saisin aloittaa uudestaan tämän pitkän elämän vaelluksen, niin astuisin kai samojen kuilujen partaita pitkin samojen erehdysten kautta samaan päämäärään: Suuriin tappioihin ja suuriin voittoihin, karsauteen, lempeyteen, elämän vihaan, elämänrakkauteen ja lopulta kai viileään viisauteen.

Alkaa enemmän hämärtää. Vedän uutimet ikkunani eteen ikäänkuin vetäisin esiripun entisyyden eteen. En tahdo nähdä enempää. Sytytän huoneeni kaikki sähkölamput palamaan.

Huone täyttyy kirkkaudella, mikä häikäisee. Kaikki saa viihtyisän valon vivahduksen. Kirjakaappi loistaa kuin ilosta, ja pianiino kutsuu minua omaan salattuun, haltioivaan maailmaansa. Kirjoituspöytäni ei ole minulle enää tyly, se kutsuu minua tosityöhön maani, elämäni, leipäni ja vanhuuteni puolesta.

Pieni talitintti naputtaa nokallaan ikkunan alla, jossa sillä on lintulauta. Sinulla on kumppani, kolkuttaa se minun kovalle omalletunnolleni. Miksi sinä valitat, olethan sinä saanut osallesi paljon kunniaa, onnea, rakkautta, ja sinä saat vielä suuremman rakkauden, kunhan vain voimassa olet mies, joka kaikki kokee ja kestää.

Aamullinen väsymys on haihtunut. Minä tunnen, kuinka tarmoni ja tahtoni kasvaa. Onhan minulla vielä voima ja elämä edessäni. Mitä on takana, olkoon haudattu, elävät ja kuolleet eivät kummittele muuten kuin herkissä aivoissamme. Me olemme suuria lapsia ja jollemme tule kuin lapset, emme pääse runon valkeaan valtakuntaan. —

Lasken kynän kädestäni. Minut valtaa suloinen väsymys ja tyydytys. Katselen vuodettani, jota olen kironnut ja kaivannut, paennut ja odottanut, jossa olen hyväillyt ja hymyillyt, hylännyt ja nyyhkinytkin. Vuode ja uni kutsuvat minua. Yksinäisyys on ystäväni, yksinäisyys on elämäni!

Yöpöydälläni on yksinkertainen leipäni.

Valkea peiteliina peittää pehmeästi ruumiini. Kirkkaus ympäröi henkeni. Syksyn tuuli tuo ikkunaani lehden, joka kahisee. Syksyn viimeinen kärpänen kimmahtaa kitarani kieliin, jotka hetken soivat. Syksyn säveliä, niin! Syksy on minun ystäväni, hedelmöitsemisen aika, työn ja tuloksen aika. Vinkukoon vihmasade, minä nauran ja uhmaan sitä. Minä tartun kirjaani. Luen Goethen »Tarua ja totta». Ja minun henkeni heilimöityy suuren neron ajatuksista. Minä luen kunnes kirja putoo. Kun herään, on puoliyö.

Minä sammutan sähkön. Pois, pois kaikesta!

Tule, uni, sinä suuri lohduttaja, lempeä auttaja, tule ja tuudita niinkuin ennen läsnä hyvä äitini minua tuuditti! Minä nukahdan ja näen unta äidistäni.

Oulunkylässä, 30.10.1924.