← Table of contents
Juvenilia

RAPPIOLLA

Reading edition

Hän käy toisinaan luonani, Eeklunnin Kalle. Hän on lapsuuteni toveri. Toisinaan hän seisoo aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästi silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa. Minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä hän toisinaan palaa humalaisena. Silloin hän istuu muitta mutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen viinasta kiihtyneet, kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.

Eeklunnin Kalle naputtaa aamulla oveen, ja huoneeseen astuu kookas mies, vielä vuosiensa parhaimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunaiset, ruskettuneet. Ja ääni värähtelee:

— Kuules, rakas veli, saanko tulla?

— Miten on laitasi?

— Hullusti, rakas ystävä. — Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?

Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron epämääräinen, vihreän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan siniset.

— Hyvä, kun saan edes jossakin olla.

— Etkö ole siltatöissä?

— Olin.

— Mikset ole enää?

— Minä en viitsi olla heidän kanssansa.

— Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies.

— Niin, koitas näitä käsivarsia!

— Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?

— Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herraskaisen kakara, ja sitä minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta. Minä annan heille palttua ja palturia!

Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:

»Eikös tuo ole Venedig, ja tuo tuossa Markustorni, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!»

Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen, valheellisen tarkoituksensa, hän tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.

— Saanko minä ottaa pari paperossia?

— Ota, ota!

— Saanko minä taas istua korituoliin?

— Istu, istu!

— Muistatkos, sanoo hän, siitä on jo monta, monta vuotta, minusta ei ollut kirjatoukaksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme sinä ja minä kerran yhdessä vanhassa kievarissa, ukko Selanderin pianosalissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — taisi olla noin neljäkymmentä markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?

— Muistan.

— Minulla oli viulu mukanani.

— Muistan senkin.

— Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin, lopulta potkivat toiset minutkin alas. Minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitten minä menin kotiin.

— Entä sitten?

— Kotona asetin viulun pianontuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin…

— Silloin?

— Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotakin rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen.— Onhan minun pappani huonekalutehtailija, mööpelivaprikööri, niin, ja tirehtööri. Nyt minä olin möpleerannut oikein Porvoon mitalla. — Katsos, pappa oli antanut minulle viulun päästyäni neljännelle luokalle, mutta seuraavana lukukautena minä sain potkut koulusta… Niin, pappani tuli huoneeseen. Katsos, minun pappani oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari… osti muka katovuosina polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia, mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai… mutta sitä minä en usko… Pappa antoi minulle olutta ja niin minä nukuin sohvalle. Tulipas pappa vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta ja kaatoi minulle ryypynkin ja sanoi: Juo poikani! Minä sanoin: Juo itsekin! Illalla me läksimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun pappani oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha, rähisevä herra.

— Niin, niin.

— Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?

— Ei ole!

— Herra jesta, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen alkoholisti.

— Koetahan hillitä itseäsi, sinullahan on vielä koko elämä edessäsi, roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan.

— Minun tahdonvoimani on suun kautta mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä ruojukengillä liikkua kadulla!

Hänen äänessään oli taas hillittyä itkua.

— Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta aamulla herättyäni Punaportin majapaikassa huomasin, että minun takkini viety oli. Eikös sinulla ole edes jotain vanhaa, ehjänlaista takkia, sinähän lupasit… katsos näitä kenkiä!

Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.

— Katsos housujen persustaa!

Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.

— Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomennahan on juhannusaatto… jukukliut! Ja minulla on morsian siellä Parolan leirin liepeillä, jaa, jaa, vaimo vaikkei vihitty ja poika, ihan minun näköiseni, sellainen jykevä julli, juu, juu.

Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.

— Sopiiko se takaa?

— Sopii aivan erinomaisesti.

— Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty.

— Hiat ovat liian lyhyet.

Minä ojentelin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.

Hän tarttui käsivarteeni.

— Katsos, onhan sinullakin jänteitä.

— Hiukan vain kotitarpeiksi.

— Hä, kotitarpeiksi? Aiotko sinä käskeä minut kadulle!

— Enhän minä, ole kuin kotonasi.

Minä nojauduin kakluunia vasten.

— Ei minua enää voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?

— Muistan.

— Katsos, älä luulekaan, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä rosvoamaan.

— Sinä lasket leikkiä!

— Ah!

Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentuvaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet.

Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä. Vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan. Koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle, hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua syvästi säälitti.

— Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa… Minä olen roisto! — Voitko sinä vipata minulle viisikymmentä penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!

Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.

Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.

»Kuule, Kalle», sanoin, »mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitten kokonainen vuorokausi!»

»Minä menen», hän sanoi, »minä menen».

Ja Eeklunnin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.

— Terve!

— Terve!

Korituoli narisi jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä vielä olisi istunut joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta ja ainaista arvoitusta.

— — —

Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings