IN DULCI JUBILO

Muistelma Eino Leinosta

Hän tuli kuudennelle luokalle Hämeenlinnan lyseoon, minä olin silloin seitsemännellä luokalla. Toverikunnan, konventin valtuuttamana minä tulin häneltä kerran pyytämään erästä runokäännöstä jotain näytelmäesitystä varten. Koulun pitkään käytävään, sen eteläpäähän olimme lauantaisin laittaneet jonkinlaisen näyttämön. Esirippuna oli jonkinlainen vihreä sertiinkivaate, mikä nuorilla vedettiin sivulle, kun näytelmän piti alkaa. — Näin tapahtui meidän tutustumisemme.

Minä pumsahdin usein huonon matematiikan taitoni takia toiseksi vuodeksi luokalle. Siten me jouduimme molemmat seitsemännelle luokalle tai oikeastaan — Eino Lönnbohm = »Lömppa» = Eino Leino, jota kirjailijanimeä hän alkoi jo silloin käyttää kirjoittaessaan konventtimme »Vasama»-nimiseen lehteen. Meillä oli myös pilalehti Joci Baccalaureus, johon minä tuhertelin ensimmäisiä runoyrityksiäni. Kynäni kangerteli silloin, runon muovaileminen ja viimeisteleminen olivat minulle kovia kompastukiviä. Lömpalta säkeitten sitominen sujui loistavasti. Hän oli syntynyt Perä-Pohjolassa, Paltamossa, Kainuun karuilla mailla sekä tullut heleämpään, harvasointuisempaan Hämeeseen runorikkailta, rikassanaisilta seuduilta.

Kuten äsken mainitsin, oli meillä toverikunnan näytelmäseura, jonka »tirehtöörinä» minä toimin. Minä näyttelin usein pääosia, harjoituksien aikana olin olevinani hyvinkin ankara herra. Lömppa ja Kalle Kytömaa olivat konventin väittelytilaisuuksissa aina eri mieltä ja muodostivat kaksi eri puoluetta, mutta olivat kuitenkin hyviä ystäviä ja näyttelivät yhdessä lauantaisin meidän primitiivisellä näyttämöllämme. Minä komensin heitä katsomaan yht’aikaa kulissi-ikkunasta: »Katsokaa ikkunasta, seiskää perätysten toistenne takana, niin että yleisö todellakin luulee jonkun kulkevan kadulla. Ja muistakaa roolinne yhtä huonosti kuin läksynne. Kyllä Roope (T-io) lunttaa ja kuiskaa, jos unohdatte. Seis, otetaan uudestaan!» Näin minä pauhasin ja pärmänttäsin. — Taiteilija R. L—qvist oli maalannut meille kulissit, ne kuvasivat muistaakseni hentoja koivuja, kulissien toisella puolella oli tupakuvia, joita mielinmäärin käänsimme aina näytelmän aiheen ja sisällön mukaan. Jos tarvitsimme tuulta tai sadetta, niin joku toveri näyttämön takana kynsillään raapi kulissia sekä vihelsi hiljaa. Jos tarvitsimme ukkosta, niin joku toveri vyörytteli näyttämön takana nostopuntteja. — Ja toisinaan oli ukkosta toverienkin kesken. Syntyi joskus riita näytelmien valitsemisesta. Mutta »Lömppa» suostui lopulta myhäillen kääntämään jonkun saksalaisen mitättömän farssin. Hän taisi jo koulussa ollessaan hyvin saksankieltä. Luki Heinrich Heineä, »Buch der Lieder» kirjaa. Kahdeksannen luokan oppilas E. Katila luki samaan aikaan saksalaisena käännöksenä Byronin »Kainia». Jo yläluokilla Eino alkoi suomentaa Runebergia. Eino Leino vaikutti minuun niin, että minäkin aloin innolla lukea Heinrich Heineä. Mieliluettaviani olivat kuitenkin Anna Maria Lenngrenin ja C.M. Hellmanin runot, Scottin, Dickensin, Defoen, Kiven y.m. romaanit. Minä en saanut Einoa ihastumaan Bellmanin dionysoslaisiin runoihin, hän oli apollooninen luonne, suuri humoristi jo koulupoikana, terävä sanansutkauttaja ja hyvä toveri. Meistä kummastakaan ei tullut näyttelijää! En tiedä, mikä vetovoima vei meitä yhteen, mutta pian me aloimme seurustella yhdessä joka päivä. Ehkä se voimakas vetovoima oli korkea runous, kaiken kauniin kaipaus, tulevaisuuden toivo, maamme haaveksittu vapaus ja luja toverihenki, jotka veivät meidät yhteen. — Minä kävin Lömpan ja Väinö Toppeliuksen (Puteliuksen) »puulaakissa» rehtorinrouva Bergrothin luona. He kävivät vuorostaan minun kotitalossani äitini huoneessa, jossa minä tarjosin tervetulleille toveruksille kotini kahvia. Siellä me laskimme leikkiä ja väittelimme, mikä pila päättyi usein siihen, että leikinpäin ajoin potkien pois toverukset alas pitkin keittiön portaita. Mutta seuraavan päivän iltapäivällä ilmestyivät kompaileva Lömppa ja veikeilevä Putelius taas leveästi myhäillen huoneeseen kahvia hörppimään ja leikkiä laskemaan.

Me koulupojat kävelimme usein kuvernöörin talon sivuitse Residenssikadulla, »roskalla», koulutytöt edellä. Minä ja Lömppa »hakkailimme» kilpaa tyttökoulun komeinta tyttöä. Ehkä me kilpaa salassa kirjoitelimme hänelle lemmenrunojakin. Eino Leino taisi niitä jo koulupoikana kirjoittaa »Hämeen Sanomiin», jonka toimittajana silloin oli Severi Nuormaa-vainaja. Minä heitin monta rakkausrunoa palavaan pesään! Mene, tiedä! Minultakin ilmestyi sitten kerran samaan lehteen ensimmäinen painettu, mitätön runoni, jonka sisältöä en enää tarkoin muista. Sen aihe taisi olla sienestä ja kukkasesta. — Einon työpöydällä, rehtorinrouva Bergrothin luona oli aina kosolta paperia ja valmiiksi kirjoitettuja runoja. Kerran hän veitikkamaisesti nauraen asetti erään runon erikoisesti nähtäväkseni ja sanoi: »Kuules, Kössi, lueppas tämä, olen sen erikoisesti asettanut tähän pöydälleni luottavaksesi.» Sanoi, hymähti merkitsevästi, ehkä hiukan itseivallisesti ja lukitsi oven sekä alkoi lukea runojaan, — lukitsi oven, etten olisi päässyt livistämään tieheni.

Kuunneltuani runoa, ehkä jotakin hangenhelakkaa maaliskuun laulua, minä sanoin: »Odotas, Eino, ensi kerralla minä lukitsen oveni ja rankaisen Sinua samalla tavalla!»

Oulunkylä, 3.9.1926.