VANHA RENKI-KUSTAA

Me olimme hyviä ystäviä, minä ja Renki-Kusti.

Hän oli vanhapoika, vanha oli meidän Pokummekin, jota hän tallissa hoiteli kuin omaa silmäteräänsä. Hän oli hiukan omituinen mies, nauraa hissutteli, kun hänelle ilveiltiin, erittäinkin palvelustytöt olivat leksottelevia. Hän asui yksin pesutuvan takaisessa renginkamarissa, venyi yksin vaatimattomalla vuoteellaan, joi jouluisin yksikseen vaarinkaljaa, kotitekoista sahtiaan. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja yksinkertaisen vakaa. Huomasin, ettei hän koskaan välittänyt naisista…

Minä asuin viereisessä huoneessa, jossa toverien kera joskus soittelin kitaralla ja laulelin. Öisin tulipalon sattuessa kaupungissa minä jyskytin seinään palotorven ammuessa härän tavoin. Pianpa Renki-Kustaa saikin Pokun valjastetuksi vesitynnyrin eteen rattaiden kolistessa mukulaisilla katukivillä. Usein hän tuli ensimmäisenä perille ja sai jälkeenpäin palkinnon, josta hän oli ylpeä. Mutta sattui niinkin, että vesitynnyri oli katuojassa, kun hän hoputti hevosta.

Ajoittain hän ratkesi juomaan, silloin hän minua matkien kamarissaan lauleskeli vanhaa hämäläistä hääpolskaa:

Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess', musta kiulu peilinä ja muurikiuvas huoneess', sumfa riitirallaa — —

Häitä pitis pirettämän, vaikkei pennii olskaa, ämmät hyppi, ukot hyppi oikein aika polskaa, sumfa riitirallaa — —

Pappi oli paras vieras, istu saunan nurkkaan, emäntä se nenän alle oluttuopin turkkaa, sumfa riitirallaa, sumfa riitirallaa, sumfa, riiti, riiti, riiti, rallallalei!

Sitten hän saattoi hihkaista, että: »P….le!

Hih! Minä se olen herra Kustaa minä!»

Mutta toisin ajoin hän istui hiljaa huoneessaan. Hän oli niin uskollinen, ettei olisi nuppineulaakaan omin luvin ottanut. Ja portin hän aina sulki yöksi niin, että minä sain ryömiä sen ali tai kiivetä sen yli palatessani joskus öisiltä iloretkiltäni.

Kun hänelle tuli juomisen tuuli, hän usein tuli äidiltäni pyytämään »ulosseteliä». Äitini piti usein hallussaan puolet hänen vuosipalkkaansa, jottei hän sitä tuhlaisi. Mutta kun hän taas oli eroamisen puuhissa ja tiukkasi rahaa, niin täytyihän se todistus antaa.

— Miksi so Kustaa nyt tahtoo pois, eikös talossa ole hyvä olla? minä otelin.

— Kyllä, mutta minä tahdon nyt ulossetelin.

Ja lopulta minun täytyi antaa »seteli», johon piirsin, että Kustaa oli rehellisesti työnsä toimittanut, kuten uskollinen palkollinen ainakin. Hän myhäili hiukan saatuaan todistuksen. Joku viinaveikko, joutilas jätkä oli taas kehoittanut häntä vaatimaan palkkaansa. Kun hän oli sen saanut, hän hummasi puolen vuoden palkka taskussa. Hän oli yksinkertainen, hyvä mies, joten viekkaat toverit helposti saattoivat vetää häntä nenästä. Muutamien aikojen kuluttua hän tuli taas katuvaisena ja nöyränä, veristävin silmin pyytäen taas päästä palvelukseen.

Siten hän tuli olleeksi talossa renkinä yksitoista, kolmetoista eri kertaa. Palvelukseen palattuaan hän taas ajaa retuutti vanhan, lönkyttävän, yli kolmenkymmenen vuoden vanhan kotihevosen, vanhan, hiukan kiukkuisen ja inahtavan Pokun hännän yläpuolella kolisevilla rattailla ostoksille torille, leipurille tai asemalle.

Se Pokukin oli hiukan konstikas, oliko ottanut luontonsa Renki-Kustaalta vai Renki-Kusti vanhalta Pokulta. Molemmat olivat oikukkaita. Ei voinut ajatella toista ilman toista. Hevonenkin tahtoi aivan väkisin seisahtua leipuripuodin eteen, vaikka matkan piti asemalle. Ja takaistuimella Renki-Kustaa vain virnisteli, kun joku kadulla laski leikkiä tästä ajotavasta.

Kun Renki-Kustaa joskus ratkesi ryyppäämään, niin hän saattoi saada pienen kiivaan kohtauksenkin keittiössä palvelustyttöjen häntä härnätessä. Niinpä hän tyttöjen ja kyökkikarhun pilkatessa tarttui kerran kyökkiveitseen. Keittiöstä kuului kirkunaa, kun minä riensin sinne. Silloin minäkin suutuin, tartuin häntä käsivarteen, talutin pihan yli pesutupaan ja annoin pari vahvaa korvatilliä.

— Herra kulta, herra kulta, ei saa…

— No mitäs se Kustaa sillä tavalla naisia kohtelee! minä kivahdin.

— Ei saa, ei saa, en minä enää toiste… minä olen aina pitänyt nuaresta herrasta.

— No niin olen minäkin Kustaasta, mars vain nukkumaan huoneeseen!

Sellaista oli hänen menonsa elämässä, yksinäisen miehen, jolla ei ollut muuta iloa kuin ottaa joskus partakyynäriä ja olla, hyvä ja uskollinen talon vahti ja hevoshoitaja.

Kun talomme myytiin, niin hänkin joutui pois. Oli renkinä tupakkatehtaalla, jonka isäntä jollakin merkillisellä aineella sai hänet jättämään viinakset. Tapasin hänet toisinaan kaupungin kaduilla, ja hänen hämäläiset, siniset, rehelliset silmänsä loistivat lämpimästi kuin uskollisen kotikoiran, joka vartioi taloa.

Hän lienee joutunut kotipitäjäänsä, jossa vielä ukkonakin raataa pellolla.

Hän on joskus käynyt jälkeenpäin nykyisessä asunnossani minua tervehtimässä aina siistinä ja puhtaasti puettuna, silmissä sama sininen, lämmin liekki. Ja kun hän on mennyt, muistelen kaipauksella koulupoika-aikoja vanhassa pesutuvan takaisessa huoneessani, jonka seinän takaa kuulin Renki-Kustaan äänen ja hassunkurisen loilotuksen.