HÄMÄLÄISIÄ

Muistelma ja luonnekuvaus Hämeestä

Sanat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka kohoavat pinnalle merenpohjasta. Pohjaa ei näy, mutta siellä elää salaperäinen, syvä maailma. Hämäläinen on sanaköyhä, harvapuheinen ja hidas, sanotaan. Kun minä puhun hämäläisen talonpojan kanssa, käyn minä itse harvapuheiseksi sekä miettiväksi. Ehkä hämäläinen suurien sotien ja vaelluskauden vainoperintönä on saanut hitaan, itseensä sulkeutuvan luonteen pääpiirteet. Ehkä häntä on enimmin sorrettu ja sodan jalkoihin poljettu, niin että mieli on käynyt mykäksi, hiukan epäluuloiseksi. Hämäläinen on seuranhaluinen, siksi hän asuu mieluimmin viti vieretysten rykelmässä ahdaskujaisessa kylässä. Hämäläisen silmänreijästä vilahtaa veitikka, »uuspeili». Hän lausuu leikkisanansa vakavan näköisenä. Ei hän hohota sukkeluuksilleen, hän tarkastelee, huomasiko vieras hänen kauttarantaisen sutkauksensa. Jälkeenpäin hän hyvänsuovasti hymähtelee tyhmänpuoleisen vieraan hoksaamattomuudelle. Hämäläinen ei viitsi puhua turhia, mutta työssä hän raataa kuin kaksi, ilonpidossa, tansseissa hän ei äkkiä vilkastu, mutta annas kun kaksi tuntia jurosti on jumputettu, jopa veri vilkastuu kuin napolilaisella. Hän on selvänä sävyisä ja jörö, mutta päihtyneenä ja kiivastuneena hän voi tehdä murhan aivan tyhjästä sanasta. Mutta sanassa ei häntä solmita. Pohjalainen vetelee kimmastuessaan puukonkärjellä viiruja vastustajaansa, mutta hämäläinen iskee syvälle. Hänen alkuvaistonsa on syvemmällä. — »Kukkoo työ ootta?» kysyi savolainen kerran hämäläiseltä. »Kanako te sitten olette?» sanoi hämäläinen puhtaalla kirjakielellä.

Esimerkkinä siitä, että hämäläinen mies ja nainen voi olla kiivas ja vilkas kuin etelämaalainen, osoittaa seuraava muistelmani Hämeestä varhaisimmilta ylioppilasvuosiltani.

Puuhailin ensimmäistä runovihkoani, jossa sielun silmieni ohi kulkivat hämäläiset Hennat, Soittaja-Puuskat, Erkki-paimenet, Pitäjän pomot, joukossa myös Hidas-Hippo, joka kaukaa mökistä tuli hakemaan apua, puheli harvakseen, ehkä puolisen tuntia muista asioista ilmoittaakseen lopuksi, että hänen mökkinsä juuri sillä hetkellä paloi. Niin. — Katselin Hämeen karttaa, jota kauniit, laajat vesistöt satoine saarineen, Vanajavedet, Näsijärvet, Hauhonselät ja Päijänteet halkoilivat sinijuovineen ja valitsin Pälkäneen pitäjän Mallasveden rannalla, ihan niemen kärjessä sijaitsevan kylän. Hämeenlinnasta lähdin matkalle laukkuineni ja lauluine vanhan Pokun vetämänä vanhan Renki-Kustaan ollessa ohjaksissa takaistuimella ja saavuin K:n taloon. (Jälkeenpäin sain kuulla, että runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä kesänä oli eksynyt samaan kylään ja taloon asumaan ja ehkä kirjoittanut siellä »Tammen tarinaansa».) Kyselin ruokaa ja huonetta. Pitkien puhelujen jälkeen sain myöntävän vastauksen. »Kai sitä tässä…» sanoi Kalle isäntä, hidasliikkeinen, tanakka, lempeäsilmäinen, ja emäntä Maija, hiukan vilkassilmäisempi, pieni, vinkeä, terhakka ja tiukan näköinen, lisäsi: »Kyllähän maisteri… ison kamarin saa… tuolla herraspytinkissä, jos vaan tytyy meirän ruakiin.»

Ahertelin sitten paperieni ääressä viikkomäärät. Valmistelin ja viimeistelin »rallatuksiani». Emäntä itse kantoi ruuan pöytään. Tavanmukaiset tervehdyssanat ja niiaamiset. Kun viihdyin talossa, näkyivät ihmisetkin viihtyvän minusta huolimatta. Isäntää näin harvoin, hän puheli kanssani riihellä sanan silloin sanan tällöin, rukiista, ilmoista: »että taitaa se ukkosen vaarukin nousta». Joskus emäntäkin lämpeni, seisahtui ovensuuhun ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta siihen se jäi puolitiehen sana — kuin katkennut lanka lattialle pudonneesta kerästä. Hän pyörähti taas pihan yli väentuvan puolelle. Vilkkaasti hän aherteli tuvassa isännän raataessa renkeineen ulkotöissä. Harvoin haastelivat emäntä ja isäntä keskenään. Puhuivat kuten vanhat tutut ja sukulaiset puhuvat vähän ja katkonaisesti. Silmäniskusta, kädenliikkeestä, äänenpainosta he ymmärsivät toinen toisensa, jo puolitiessä, alkusanassa. Ja jos he joskus eksyivät puhumaan hiukan enemmän, niin he ikäänkuin hämmästyivät omaa monisanaisuuttaan ja ujostelivat. Hämäläinen kuuntelee kyllä mielellään vieraan vilkasta puhetta, mutta se ei tartu häneen, hän on siksi asiallinen, perinpohjainen, ettei hän tahdo tuhlata pientä seikkaa varten monta sanaa, hän on ehkä enemmän pienessä suuri kuin suuressa asiassa pieni. Ja hän ajattelee: »Kyllähän tuon nyt vähemmälläkin ymmärtää, eihän ne suuret sanat suuta halkase.» Hänen sielunsa on ujo, aivot miettiväiset. Hämäläinen voi taipaleella tallustellessaan punoa ajatuksia kaikista maailman asioista maan ja taivaan välillä, Jumalan olemassaolosta, maailman rakenteesta, luonnon suuresta salaperäisyydestä, mutta hän ei ilmituo ajatuksiaan, hän voi myös joskus pelätä, että hänen mietteitään voidaan väärin ymmärtää. Koska hän puhuu katkonaisesti, luulee hän, että toiset voivat pilkatakin häntä. »Mitäs minä ymmärrän, halpa talonpoika!» Mutta siinä samassa lauseessa voi piillä hieno, itsetietoinen sivuajatuskin: »Ethän sinä, miesraukka, minua kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka selittäisin, enkä ole niin tyhmä kuin sinä kaikessa viisaudessasi luulet!» Ja jälkeenpäin hän voi nauraa sinun rikkiviisaudellesi. Mutta sinä et tätä kaikkea huomaa. Et ole luotinut kansan sielua.

Asuin monet viikot talossa. Joka ilta tein toivioretkiä kauniille niemelleni ihailemaan värikylläisiä auringonlaskuja. Emäntä tapasi minut joskus karjapihan polulla, erään kerran hän silloin vihjaili: »Joskus minäkin käyn tualla niämessä ja kattelen lahren yli kirkonkylään, sillä siällä minä olen syntyny.» Ja ääni värähti. Jos sana on kuin vuorenhuippu, niin ihmisen ääni voi olla kuin valonheittäjä, joka valaisee syviä, viileitä vesiä.— Ääni värähti ja siinä väreessä tuntui kuin eivät talonväen keskinäiset välit aina olisi olleet aivan onnellisia. Sen sainkin kokea jälkeenpäin. Toisinaan isäntäkin tuli »pytinkin» puolelle kanssani haastelemaan ilmoista, talon asioista, huomasin, että hän piti velvollisuutenaan pitää minulle seuraa. Hän kai hiukan sääli minua ja luuli kai, että minulla oli ikävä. Hän istui pitkät ajat piippua poltellen eikä puhunut luotua sanaa, niin hän minua huvitti »seurallaan» ja läksi, kun minä vain kirjoittelin: »Ei maar, täytyy taas lähteä, menenpäs kattomaan, mitäs se meirän Maija… Tulin vaan kattomaan maisteria.» Ja sitten hän lönkytti pihan poikki tuvan puolelle, josta joskus olin kuullut hillittyä sanakiistaa. Pian minulle selvisikin avioliiton pieni salaisuus, jota minulta koetettiin peitellä.

Kirjoittelin kerran myöhään illalla kamarissani syysyönä, kun kuulin rattaan rymyä ja orhin hirnuntaa pihalta. Isäntä oli siis palannut kotiin Messukylästä sukulaishäistä. Jonkun ajan kuluttua kompuroi joku porstuassa ja huoneeseen astui isäntä punaisena ja myhäillen. Hitaasti ja hiukan horjuen istahtaa hän tuolille, katselee työtäni ja sanoo jotenkin vilkkaasti, josta minä hiukan hämmästyin: »Olen aina sanonut sille meirän Maijalle, että aina se meirän maisteri vaan kirjottaa ja kirjottaa… eiks sen aika mahra tulla rimantiksi, tulinpa kattomaan ja nähkääs maisteri…» Sitten iski isäntä silmää ja veti pienen konjakkiputelin povestaan. — »Eiks sais olla häätuliaisia? Pieni partakyynärä vaan!» Aioin ensin kieltäytyä, olin niin syventynyt työhöni, mutta sitten ajattelin, että nythän pienen, tuiman tärskäyksen ääressä voin tutkia hidasta hämäläistä munaskuita myöden. Aloimme siis maistella. Isäntä puhui ukkosen vaarusta, maisterin ikävästä, mutta lopulta hän vilkastui, puhui kauniisti kaikesta koreasta maailmassa, viljasta, valosta ja Luojan voimasta, joka kasvattaa. Hän tuli oikein kaunopuheiseksi. Karun, kovan kuoren alla sykki lempeä sydän, joka otti osaa vieraankin ihmisen huoliin. Yö oli hämärä, läpi ikkunan tuikkivat jo syystähdet yli Mallasveden, hämärien metsien, yli katonharjan ja aittarivien. Kun vilkaisin pihamaalle, haamoitti jotain valkeata väentuvan peräikkunasta. Mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Isäntä alkoi kehua hevostaan. Muistelin kyläpuheena kerrotun, että se »meirän Maija» oli niin kiivasluontoinen, että saattoi tarttua orhin ohjaksiin, isännän lyödessä hevosta sinkoutui hän ilmaan, mutta ei hellittänyt otettaan, ennenkuin sai hevosen talliin ja miehen nukkumaan. Tämähän todisti hämäläisen naisluonteen taipumatonta tulisuutta, rakkautta ja rohkeutta. Hän uskalsi henkensä estäessään miestään lähtemästä kyläretkille. (Juuri tätä kohtausta olen käyttänyt kuvatessani kasakkaepopeijassa Kuisman ja Helinän eroa.)

Kun häätuliaiset loppuivat, olin minäkin päässyt maalaisessa yksitoikkoisuudessani hiukan häätunnelman valtaan ja halusin jatkaa: »Eiks sitä kylästä mistään sais lisää?» kysyin. — »Kuulkaas, maisteri, kyll tualla aitassa on meirän Maijan nimipäiväviinit, mutta sillä Maijalla on aitan avain», kuiskasi isäntä. — »No mites ne sitte sieltä Saaraan?» minä utelin. — »Kuulkaas, maisteri, tulkaas pihalle… hiljaa!» Mentiin pihalle, isäntä löysi jostain kangen ja sillä hän väänsi aitanoven auki. Pärekoriin pistetty, iso viinipullo kädessä keikutimme saaliinemme pytinkikamariin. Mutta ennenkuin ehdimme riisua riemun runsauden sarvemme pakkokuorestaan, kuului humaus ja jotain valkeata hahmoitteli oven nurkkauksesta. Tuntui kuin se valkea, epämääräinen… aavemainen tuvan peräikkunasta olisi lehähtänyt yli pimeän pihan huoneeseen kuin humiseva haamu. Käsi tarttui pärekoriin, toinen käsi meirän Kallen kaulukseen: — »Vai sinä mun nimipäiväviiniäni, senkin runtti!» tiuskahteli itkusta värähtävä naisen ääni, johon sekaantui miehen matalampi, häveliään välttelevä: »Maija so, Maija so, mitäs se meirän maisteri tästä… Soh, soh, älähän nyt…» Ja niin katosivat äänet yön pimeyteen, josta kuului mykkämielistä mutinaa.

Parin päivän aikana toi palvelustyttö »maisterille» ruuan. »Meirän Maija» ja »meirän Kalle» pysyivät piilossa. Kun samaan aikaan olin saanut työni valmiiksi ja tein lähtöä talosta, Maija-emäntä tuli niiaillen ja uursehtaillen: »Eihän se maisteri vaan pahaa tykkää, minulla kun toisinaan on niin halkinainen se luonnonlaatu!»

Hyvästelin hyväntahtoista isäntäväkeäni. Rankkasateessa tuuloslaisilla, ratisevilla rattailla ajaa kärryytin Mallasveden neitseellisten vesien ja syysunisten koivusaarien rakkaaksi tulleilta rannoilta, ohi kumpuilevien vaarojen, pitkien soiden, sänkisten peltojen ja harmaiden, yksinäisten kievarien ja kylien kohden kotiani, nuoruuteni ja muistojeni heleätä Hämeenlinnaa.

Mutta usein ajatukseni palaavat pieneen kylään ja ystävälliseen, vanhaan taloon Mallasveden runollisella ja rauhallisella rannalla. — Kuten esikoisteokseeni liittyy tähän tutunhauskaan, hämäläiseen talonpoikaistaloonkin muistoja, jotka pitkien vuosivaelluksien jälkeen vierailla veräjillä vain kirkastuvat kauniimmiksi ja kaihottavammiksi. Tällaiseen taloon eksyneet, erehtyväiset elämän etsijät eivät luultavasti koskaan ole kuulleet vanhaa, hyvää latinalaista lausepartta:

»Praestat tacere, quam male loqui!»

»Parempi vaieta kuin pahoin puhua!»

Lammin Kurikassa 20.1.22.