KATUPEILIN KUVIA

1.

Ikkunaani vastapäätä on »plankku», lauta-aita, sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli… miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset ikkunani alla — mennä sinne, minne mieli tahtoo?

Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun aidanpuoliseen santaan ovat pikku pojat kaivaneet nappikuoppia. Siinä on kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-»plöröjään» ja vaihtavat nappia, jotka he ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan visainen takki ja päässä rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti kallellaan toisella korvalla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:

»Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!»

Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä.

Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housuntaskuissa.

Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti pappojaan antamaan heille isot saappaat.

2.

Hymni huoneelleni.

Tässä huoneessa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse tehdä juuri muuta kuin ojentaa kättäni saavuttaakseni ne. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut ovipielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, muutamien taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäisi, se ajoi minut taas kadulle.

Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilanpäiten: »Minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen.» Huoneeni ovi on näet matala. »Minä en kumarra ketään!» huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.

Kun kuljin katuja ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään en niin viihdy kuin pienessä pesutuvan takaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen tykkänään unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.

Sinä kitara, ylistetty olet, sinä lepoa annoit, kuin yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt, te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!

Sinä vaatimaton kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani. Menit kun en enää syönyt huoneessani. — Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja kaihollisesti visertäen läksit kumppanillesi kuiskaamaan: »hänellä ei ole toveria!»

3.

Minä katselen seinällä riippuvaa Aleksis Kiven kuvaa, ajattelen ja puhelen puoliääneen itsekseni.

* * * * *

Kulkija minä olen, enkä tiedä, kuhun minä kuljen. Ja kun minä laulelin kylissä, mitä sydämeni puhui, eivät ne kylän lapset, ne elämän kuokkavieraat huoliani huolitelleet, eivät vettä antaneet janoovalle, eivät lämmintä antaneet palelevalle. Minun lauluni oli heille helinä ja tuskani oli heille turha hälytys. Ei virteni verassa käynyt, ei sanani salissa soinut. Yksinäisillä ylängöillä ja talvisilla taipaleilla minun lauluni kumpusi verenä sydämeni syvyydestä iloksi itselleni, kun minun oli nälkä ja kun tieni oli pimeä. Ja minä pakenin kyliä ja piilin pitoja, joissa jouten ilakoin, syksyn tympeä tyhjyys soi sielussani, ja minä lankesin maahan ja etsin itseäni, iloani ja Jumaalani. Näin minä kuin viitasta vilauksen, tunsin kuin ylläni olisi ollut suuri henki, joka oli mykkä eikä vastannut valituksiin!. Ja minä nousin ja läksin lähteelle, pesin jalkani, kuulin lintujen siipien suhisevan ilmassa, ja lapsuuden laulut kaikuivat minun korvissani, kun armas aamu kultasi kyyneleeni. Ja minä kuljin taas kylille ja olin iloinen.

Enkä minä iloa etsinyt valtamaantien ihmisistä. Etsin minä naista, joka olisi minulle kaikkeus, joka silittäisi rypyt otsaltani ja puhaltaisi minuun koko rakkautensa ja kanssani rakentaisi sen sinisen sillan, jolla onnettaret karkelevat. En naista ole osannut, en lykkyäni ole löytänyt ja kauas olen minä kulkenut. Minä kaadan, mitä juuri olen rakentanut, minä pilkkaan itseäni ja ilvehdin ihmisille, olen outo, missä ennen olin tuttu, olen ylpeä suljetussa surussani ja suruton huomenesta. Minä revin kuin ilves laululintuja, niitä kultaisia haaveitani, kamppailen kimmani kanssa; pyydän ja häädän, tallaan ja huudan, itken kun nauran. Ei uni unohdusta anna, hirveät kuvat kulkevat maailmoissani ja minä anon avutonna, mitä eilen kielsin, koti polttaa minun jalkojeni alla, elämäni on nyt helvetin laulu, josta viheriäiset lieskat hiuksiani kärventävät. Milloin kulkuni on tasaantuva ja ahteet alenevat? Mutta ehkä minä suurentelen surujani. Olen kulkenut kauan ja olen väsynyt.

2/3 1900.

* * * * *

Miksi minä valitan? Siksi minä suurentelen surujani ja niillä ehkä keikailen, etten ehkä ole oikein nähnyt murhetta muissa. — Oli suuri mestari ja hän asui Hämeessä. Hänen polkuansa minä tahtoisin kulkea, jos minulla olisi hänen kummilahjansa. Sinä suuri mestari, sinä kuljit Impivaaran katajaisilla liepeillä ja sinä kuulit tuskanvuoresta valitusta, kun polku kisaili sinun edessäsi. Ja ennenkuin sen huomasit, tulit sinä aukeille ahoille, aidan takaa näit sinä valkeat kotivainiosi ja sinä istuit tienhaaran vierelle, ilokivelle soittelemaan paimenhuilullasi. Ja mäkitupalaiset ja talon tasaiset kulkivat hääsoitossa sinun ohitsesi, ja sitten sinä näit vankkurien vierivän kylistä kylmään korpeen, kohden Impivaaran rosoista jättiläisrintaa. Siinä sinä soittelit luomisinnossa ja unhoitit suuren surusi. Sinun laulusi on minulle rakas kuin kotoisen, kolkon kuusen suhina ja iloisen rantalehdon uninen helinä etelä-Hämeen sinisten järvien ja hiekkaisten nummien ranteilla. Samoja saloja olen samonnut, samoja järviä on silmäni hyväillyt, samoja rajatöllejä ja yksinkertaisen hupaisia eläjiä olen minä nähnyt. Sinä olit suuri surussasi ja jättiläinen tutkimattomassa tuskassasi. Sinä nauroit juuri kun sinä itkit, vaikka elämäsi oli sinulle vaiva ja vitsaus. Mutta elämä oli sinulle myös ihanien luomien sopusointua ja riemujen ristiriitaa. Sinä olit kulumaton kipenä ja korven kohina. Sinä olit se taula, joka itseäsi kulutit, ja siitä sinä singahutit säkeniä, jotka ikuisesti loistavat ja itsessänsä kytevät. Patsaan päähän sinut asettaisin muiden tietäjien rinnalle. Sinä olit suomalaisin Suomessa syntynyt. Sen luonteen suurimmat salaisuudet sinä kuvasit ja piirsit ne oman henkesi värivaroilla, sinä olit kuva omasta kansastasi. Kiven sinä sait elämäsi leipään, sinä olit oman kohtalosi Kullervo ja oman onnesi hilpeä Nyyrikki. Ja lastuja sinä hakkasit ja puihin piirtelit, että etsijät sinun uriasi kulkisivat. Kiven sinä sait elämäsi leipään, heikot, turhat, tyhjäntarkat kuvaajat sinua hylkivät ja kynivät sinun siipiesi höyheniä. Mutta sinä lensit kuitenkin korkealle ja sinä olit niin korkealla, että sinä maasta nähden näytit pieneltä. Ja maasta me vieläkin tuijotamme ilmaan, sinne siniseen korkeuteen, johon sinä katosit.

— Minä olen vain kyllästynyt kulkuri, joka toivioretkiä teen sinun haudallesi, siinä minä hiljaa tahdon seistä ja katsella ympärilläni kohisevaa metsää, jossa sinä olet paimenhuilullasi soitellut. Ja minä tahdon katsella lampea, jolla aatoksesi ailakoivat, minä tahdon nähdä sen majan, missä sinun elämän ruukkusi särkyi. — Ja kun minä taas taipaleelle työnnän sauvani ja näen kotini, niin minä tahdon tukahduttaa oman tuskani ja vaeltaa valossa sinun voimassasi. Sillä kun minä elämän kovissa kourissa ponnistelen koleassa kammiossani, näen minä auringon kultaiset langat, jotka käyvät ylitseni. Minä katson, minne ne langat luistavat, katselen taakseni ja näen seinällä sinun kuvasi, jota ilta-aurinko hyvästelee, se Hämeen hämärässä uinuva ilta-aurinko. Ja silloin minä herään hengessäsi ja silloin minä heitän suruni ja sanon itselleni: Miksi minä valitan ja miksi minä huokaan, sinä, mestari, sait paljon kovempia kokea, olit köyhä ja outo, avuton ja sairas, sinä elit epäilyksissä, mutta sentään sinä loit elämästäsi elämää, sillä sinä olit taula ja se neron kipenä, mikä itse kuluttaa itseään. — Miksi minä surisin suven lyhyyttä ja talven pitkää pimeyttä, sillä öljy palaa minun lampussani ja onhan minulla sentään leipää?

Hämeenlinna 2/3 1900.

4.

Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee kumarainen mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet monista ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämeni suree, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kieroa kiitollisuutta.

5.

Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat ikäneitoset, jotka ovat jäähtyneet, jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, niin he katsovat suurin, elottomin silmin, katsovat, kadehtivat, ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämensä. Heillä ei ole enää sielua, heidän sielunansa on vain »juorupeili».

6.

Koulupojat olivat lumisotasilla kaduilla. Eksynyt lumipallo lensi ikkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.

* * * * *

Minä katselin sitä lumipalloa kauan, ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni salaista haltijatarta. Hän hiipi usein ikkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla, kimmaltavilla, kummallisilla, mustikankosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, meille avartui, aukeni kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli alttari, jossa sinun sydämesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä ehkä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroamme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minäkin, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi, vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen, outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimmelsivät…

Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.

* * * * *

Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa ikkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauas katujen hämärään…

7.

Ikkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät parhaimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat ikkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin, kun he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.

8.

Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon, entisen kymnaasirakennuksen lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaan, nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin lauta-aidan harjaa. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänsiemenen sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana pitkän heinänkorren.

Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, myös hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä. Mitäpäs muuta!

Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enää katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.

9.

En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimmeltävä pyhä kirja täynnä omituisia, itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä kuulisin jonkun rakastavan parin kuiskailevan kevättoiveitaan. Yli kadun loikkisi kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä, — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.

Joku loilottava herrasmies kulkee nyt ikkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello kaksitoista kertaa. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. — Minä muistan erään tapauksen, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä »pyhäksi kolmiyhteydeksi». Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat »kantelemaan». Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistinnäköisiä miehiä. Tarjosin äitini suostumuksella kolmelle vanhalle, hyvälle yövartijalle kolme kuumaa, hyvää höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.

10.

— Sydämeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enää täyttää, sillä muistan lord Byronin Don Juan teoksen lauseen: »Mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!»

Katselen ikkunasta kadulle. Nyt viheltää joku ikkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin iso katukivi kotini ikkunasta sisään makuuhuoneeseemme. Silloin olin vielä lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyynesti, että lurjus ikkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty, sinä yö! Et ole minulle enää rakkauden korkea hetki, et ole enää työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ainaisia ajatuksia sinä minussa herätät. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.

11.

»Sokea ikkuna.»

Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.

Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen, pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti ikkunapielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata ikkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä kerran sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vasten laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.

Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri, salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu »juorupeiliä». Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.

Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, kovin tulee minun sinua sääli…

12.

Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Ikkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.

Pöydälläni on voileipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.

Nyt kuulen vastapäisellä Kymnaasinkadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puolisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän hymyile? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.

Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja rajun rakkauteni riemua. Ajattelen häntä, joka ei ymmärtänyt sisintä sydämeni sykettä, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. — Se oli ehkä onneksi minulle. —

13.

Ikkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut mukana sen iloissa. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kymnaasin puistossa. Vanhat keltaiset puut, aina nuoren tuores tuuli! Tuletko sinä, viileä tuuli, Lapin tuntureilta?

Huoneeni nurkassa huokailee hiljaa itseksensä pieni pystykorvainen lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katselee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä, kiveliöistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle, erämaassa kulkeva, hiljainen lappalainen pystyttää kotansa. —

Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä voisi kettuna ampua. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asvaltinhajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enää alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enää jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät tähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi Pohjois-Hämeen syvien metsien Etelä-Hämeen viljaville vainioille.

Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennon. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa. Minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira, jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.

Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.

14.

Katselen ulos ikkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän ikkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys. — Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, Goethen ja Schillerin kuolinnaamiot, Sarah Bernhardin reliefin, Aleksis Kiven, Heinrich Heinen ja K.A. Tavaststjernan kuvahahmot, Danten korkokuvan, seinällä riippuvan, pitkän, reiniläisen posliinipiippuni, metsästysleilipulloni ja vanhan kulkurin tuohikonttini sekä muut muistoesineet. Ne ovat kaikki läjättyinä nurkassa, kitarani on toisessa nurkassa. Se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, ankarissa ajatuksissani, kun heräsin ja tunteet temmelsivät mielikuvien ihanissa maailmoissa.

Tuossa kulkee ohi ikkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alapäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen ikkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut, rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha, äitini huoneen kattoamppeli on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Sen punaisessa tuhatyön tärinäin satuvalon hohteessa juotiin oikeata punaista, ranskalaista viiniä, kun äidillä oli tätivieraita tai parturimestari Freymanin (alias Frits Israel Kiesewetterin) perhe. Lapsena minä nukahdin tuolille tätien puheen porinaan, mikä loittoni, loittoni kauas kummalliseen unien maailmaan. Sen saman amppelin verenvärisessä rusossa olen nuorukaisena koulutovereilleni lukenut Vänrikki Stoolin isänmaallista, korkeata, tulista tunnetta sytyttäviä tarinoita — pienen kirjoituspöydän ääressä, minkä vieressä oli etagère, hyllypöydällä oli postilla, kuvaraamattu sekä Wirsén'in runokirja. Siinä runokirjassa oli pieni runo pienestä sepäntyttärestä, äitini mieliruno. Olihan äiti itse sepäntytär. Oli pikkutyttönä kantanut monille veljille eine-eväitä pajaan. Näitä kirjoja äitini sunnuntaisin tapasi lukea. Sen saman pöydän ääressä olen lukenut abiturienttina päästötutkintolukujani. Hyllylle minä kasasin pieniä kiviä ja viispennisiä. Kivillä minä viskelin kulkurikoiria, jotka häiritsivät haukunnallaan lukujani, ja kuparirahoilla minä onnellistutin kulkurisoittajia, jotta he menisivät tiehensä apina kainalossa ja parkuva positiivi selässä. Samassa huoneessa olen mekastellut runoilija- ja urheilijaveikkojeni veikeässä seurassa. Siinä huoneessa minä myöhemmin olen korjaillut Lemminkäis-näytelmääni ja elänyt mukana saaren suloisten impien iloissa. Huoneen alkoovissa olen hieronut sairaan äitini jäseniä vuoteen ääressä, jonka yllä katossa riippui polkupyöräni, minkä olin kerran ostanut »Kylän laulujen» palkkiolla. Äitini laskikin lempeätä leikkiään, että hän mukamas, vanha, lihavanläntä ihminen keveästi unissaan ajelee polkupyörällä. Minä lisäsin siihen, että minä unissani pompin keveästi kuin kumipallo kattoon, lennänpä yli kattojenkin, Tähtipuiston ja lyseon. — Entisellä pyöräkrämälläni minä Hämeen pääkaupungin nuori teini ja runoniekka olin viilettänyt yhdessä koulutoverini, punkalaitumelaisen teinin, Kalle Kytömaan kanssa kautta koko Etelä-Suomen, H:linnasta Poriin, Vaasaan ja Kuopioon, iso, vahva karhunköriläs kumppani edellä, minä pieni, peloton ponnahdellen pippurina perässä.

Niin, niin, mietin, polkupyöräni on jo viety hevosenrattailla uuteen kotiimme, jossa vanha äiti minua jo odottaa. Minunkin pesutupakamarini alkaa tyhjenemistään tyhjentyä, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran ikkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittävätkö ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne ja pieniä sydämiänne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen, iloisella piipityksellänne ilahuttakaa itseänne ja minuakin uudessa kodissani, sillä sinne minä kaikki kotijumalani nyt kuljetan.

Kuljen vanhassa huoneessani. Kuljen kadulla ohi ikkunan, missä ikkunalauta riippuu kuin pieni tunturimaja pienen kuilun partaalla. — Minä kuljen kohden uutta kotia. Vanhan kymnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.

15.

Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, sinä minun vanha pesutuvan takainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun herkissä korvissani kulkiessani vanhaa Kymnaasinkatua. Vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat ikkunat nyökyttävät minulle, ikäänkuin mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun hautajaissaattue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän, yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallinovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien ja marsujen kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla palvelustyttöjen ärsytellessä sitä punaisilla esiliinoillansa ja kun tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan makasiinin yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset melkein miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua ikkunansa kautta, palattuaan öisiltä lemmenretkiltään. Astun pitkin portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison, valkeaksi kalkitun kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseeni. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä, sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiilloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kymnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla parmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.

Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen ikkunan ajattelen:

Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää olisi, eikä sitä meluavien markkinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, iäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt oma sydämenikin.

Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin. —