OISPA PURSI JA…

Motto: »Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!»

Tuskin olin päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppapojan pikkusaappaista,kun niinä aloin haaveilla itselleni oikeata purtta kaarnalaivojen ja lastuproomujen sijalle. Ne olin jo aikoja sitten hyljännyt. »Johorimoikkus»-kanoottini takia. Oispa pursi ja punapurjeet…

Puistoravintolassa, »Parkissa» kävi toisinaan Eekmannin setä, eräs linnan vankilan vahtimestari, rokonarpinen, sepelipartainen, entinen merimies. Hän osasi oivasti jaaritella merimiesvalheitaan ja rosvojuttujaan kaukaisista maista ja meristä. Hän pani pienen pääni aivan pyörälle, minä ruinasin ja pyysin kunnes äitimuori suostui siihen, että minulle Turusta serkkuni toimesta hankittiin oikea saaristopursi. Mikä riemun runsaus täyttikään levottoman, myrskyävän, nuoren mieleni, kun se vene saapui, kun vanha Renki-Kustaa sen rattailla kuljetti asemalta kaupungin puiston kiviselle rantalaiturille.

Se pursi oli harmaa, hiukan kiikkerä, sentään tarpeeksi leveäpohjainen. En malttanut edes syödäkään, kun jo lähdin sillä suutelemaan. Aironvarret olivat pyöreät, kahden hankanappulan välissä niillä piti kiskoa, ne luiskahtivat käsistäni. Pian minä sentään totuin veneeni oikkuihin ja tapoihin.

Olin aina naureskellut ryssien soututavalle, ne kun huitoivat ja huusivat eivätkä saaneet venettä mihinkään, vain pyörimään keskellä järvenselkää. Saattoipa siinä kieppua kymmenenkin solttua, kun iso, raskaskulkuinen lotjavene oli vedettävä maalle. Ne kirkuivat ja riuhtoivat oman mielensä ja metkunsa mukaan eri ajalla ja eri tavalla. Sen sijaan olin aina ihaillut harvasanaisia hämäläisiä, vahvoja miehenjurreja, jotka kämmeniinsä sylkien sekä rohkaisevia perr-ärriä parrasta päristellen, yhtaikaa kiskoen tempasivat veneensä kokan korkealle maalle niin, että hurahti. ►— Soutelin nyt ohi lehmuksiselta niemeltä kohoavan Vanhankaupungin, siinä kummulla oli jälellä enää vain kaksi, kaksikerroksista, punaista, taitekattoista talovanhusta vanhanaikaisin ikkunoineen. Joskus iltaisin kuului sieltä jostakin yliskamarista kapellimestarin torven törinä. Soutelin eteenpäin ohi talon lähinaapurien, rumien, luderuskeitten, venäläisten kasarmirakennusten. Sieltäpäin levisi ilkeä lian ja tökötin haju yli järven, vastapäiselle Sairion möljälle, jolta »Roine» laiva lähti länteenpäin polskuttaen vettä ruosteisella potkurillaan. Sahan rannalta tukkiponttoolta kuului tukkipoikien haikea haitarin voihkiva soitto. Hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä pärepilttuussaan; vorokilla hohtivat kuivumaan ripustetut, punakirjavat paidat. Airoilla kiskoen pääsin minä nyt linnan rantaan. Vanajaveden rantakalvoon kuvastuivat Birger Jarlin linnan kahdet tiiliset, neliskulmaiset tornit mustine peltikatteilleen. Ne tornit näyttivät alhaalta katsoen huimaavan korkeilta vasten kesäistä helotaivasta. Pilvet purjehtivat yli kotikaupungin, rantatalojen, mäkikatujen, lyseorakennuksen sekä valkean kupukattoisen kirkon, jonka palovartijakojun harjalla kimmelsi kullattu risti, johon auringonsäteet taittuivat. Ylempien talojen pihatarhoista tulvehti tuores, kesäinen tuoksu pyöreän kaupunkikummun laelta. Kaupunki näytti isolta muurahaiskeolta, jota poikittaiset ruudut ja vihreät lehdon läikät leikkasivat.

Tori kirkon alla oli valossa, sen kummallakin puolella seisoivat juhlallisen jäykkinä, kuin kivettyneinä lainvartijoina valkea residenssitalo sekä sitä vastapäätä raastuvan rakennus, jonka ohi vieri valtaväylä katua pitkin ylös mäkeä ja siltä alas puisen »Pitkänsillan» yli. Tuonpuolisen sillanpään kummastakin korvasta kohosivat valkea lääninsairaalarakennus sekä valkea kruununmakasiini. Ne puhuivat siinä ikäänkuin mykkää kieltään nekin, elämänleivästä ja elämänkivuista. Sillalta kuului kuormahevosten kumea kavioitten kopina, siltakaarien alta sukeltautuivat esille hinaajalaivat. Tänpuolisen korvan sivulla törrötti kaksikerroksinen, tulenarka, puinen »Hotel de Ruckle» pilanimen saanut kurjuuden ja paheen pesä, minkä rotanlokeroista häijyimmät hummeripojat hyökkäsivät pimeässä normaalikoululaisten, »norssien» ja »kraparistien» kimppuun. —

Kaupungin ympärillä levisivät suoniityt ja metsien vihreät mäkirannat, häämöittivät harmaat maantiet, suot syksyisin suitsuttivat sumuaan yli kaupungin kattopiippusavujen.

Sellaiselta näytti kaupunki seistessäni harmaan linnanmuurin vanhalla rintavarustuksella tai käydessäni Portoksen ja Aramiksen seurassa tapaamassa vankilanjohtajan poikia, Attea ja Jammua heidän huoneessaan.

Vankilan järvenpuolisella pihalla, linnan jylhän graniittisen kivijalan lähellä, korkean, puisen piikki-aidan sisällä harmaa naisvankien jono kiersi kehäänsä kuin vaeltavien sielujen kulkue Danten helvetin ylimmässä, yhdeksännessä osassa. Toivottomat kulkijat tuskallisille kasvoineen hengittivät hetken helpoitusta ulkoilmassa tai virnakoivat siinä jonossa salaista merkkikieltään kuiskaten kevytmieliset kadun kasvattisisaret. He huiskuttivat kasarmin pihalla seisoville rivosuisille ryssille. Uuden vankirakennuksen ikkunaristikosta vilahti joku pää, joka ehkä ajatteli, miksi ei päivä koskaan lasko itään yli vankiloita yhdistävän »Kyynelten sillan», tai ehkä ei se kummituksentapainen pää enää ajatellut yhtään mitään.

Linnan työ vajasta kävin etsimässä Eekmannin setää. Hän naureli veitikkamaisesti iloiselle purjehdusinnolleni. Hän oli jo tilannut purjekankaan, jonka hän oli luvannut minulle neuloa, hän oli jo ostanut kankaan syrjänuorat, reivinyörit sekä muut tarpeet. Pian olimme alhaalla venerannassa, setämestari mittasi mastopuun, purjepuomin, liivaripuomin pituuden ja lupasi viikon parin kuluttua saada purjeet neulotuiksi.

Öin päivin odotin sitä jännittävää hetkeä, jolloin saisin pullein purjein viiletellä synnyinseutuni sisävesiä. Ja eräänä päivänä minä näin harmaan veneen valkein purjein ohjaavan puiston laiturille. Se tuli minua kohden kuin rohkeiden ajatusten kuningaslintu, sadun suuri joutsen. Minä viskauduin veneeseen ja setä alkoi minulle heti neuvoa purjeiden jaloa käyttöä. Hiljaisen tuulen virissä minä pian jo itse tartuin peräsimeen, kiinnitin liivarin kontit vetosolmulla venelaidan takaluukkuihin, puominuoran pään minä jätin polvilleni voidakseni puuskan pusertaessa irroittaa purjeen. Kiristin puomia lähemmäksi perätuhtoa ja painoin ylpeästi jalkapohjani vasten alihangan pohjakaaria, kuten olin nähnyt sorminäppärän sedän tekevän. Purje paisui, vene kallistui, kokka kohisi ja kohosi, katseeni kohosi kohden mastonhuippua, pitkin pullistuneen ison purjeen pirkkelitankoa, ajatuskin kohosi hetkeksi kohden korkeata avaruutta…

Pian minä yksin uskalsin uhmata pieniä puuskia, risteilin edestakaisin vastarantaa kohden. Ratavallin takana seisoi rinteellä valkeapartaisen, pitkän platsmajorin helakka huvilla. Purjetta kääntäessä sain nopeasti juosta kokkaan korjaamaan nuoriin takeltunutta, lepattavaa halkaisijaa, juoksin taas takaisin peräsimelle ja ponnistin yhä ylös tuuleen, lahdenpoukamasta poukamaan, kohden kotikaupunkia. Siellä minä salmessa pahemman puuskan tullessa annoin kuohujen vyöryä yli laidan niin, että puominpää viisti vettä ja masto kallistui. Minä riemuitsin siitä, että rantakäytävällä kulkevat ihmiset seisahtuivat pelätessään purteni kaatuvan. Kokka kohosi kuohuista, myötätuulta purjehdin minä taas kuin mikäkin morisissi kohden puiston kotirantaa.

Päivä paahtoi poskeni vaaleanruskeiksi, paahtoi mieleni kiihkeäksi, karaisi nuoren tahtoni ja tarmoni. Päivät pääksytysten minä vain velloin vesillä. Kun ei tullut tuulta, annoin purren kulkea omia teitään, makasin purren pohjalla selälläni ja katselin pilviä, jotka näyttivät isoilta purjelaivoilta aavoilla valtamerillä. Niillä merillä oli korallisaaria ja neekerikyliä, bambumajoja, kummallisia, valkoisia karavaaneja, lohikäärmehirviöitä, jättiläisstrutseja ja kiiltäviä keidaskaupunkeja. Ja sitten näin minä suuria pumpulipilviä, ne olivat kuin yliluonnollisia lampaita. Joku valkoinen olento, ehkä itse isä Jumala kultareunainen kruunu päässä ajeli niitä taivaanportista sinistä siltaa pitkin tummaan karsinaan. Minä nukahdin laineen liplattaessa, ajatukseni kulkivat unessa omia teitään. Minä heräsin siihen, että kokka hiljaa liukui kaislikkoon ja tarttui liejuun. Airolla sain työntää ja irroittaa. Kun saavuin kotiin, olin nälkäinen kuin nuori susi, kovakourainen ja kopelo syödessäni ja puhuessani kovaääninen. Huomasin, että äitini iloitsi minun nuoresta voimastani, iloitsi vereni kuohunnasta ja uskaliaisuudestani. Minä olin yksinäisten purjehdusmatkojeni jälkeen käynyt, ikäänkuin vieraissa maissa, omissa unelmissani, olin purjehtinut kaukaisia meriä kuten eräs setäni, joka ei koskaan sieltä palannut.

Nukahdin illalla raskaasti kuin tukki ja heräsin aamulla herkkänä puiston peippojen iloiseen liverrykseen. Tuskin olin syönyt, kun jo juoksin rantaan ja nostin taas purjeeni mastoon. Minä keikuin keulassa ja lauleskelin veneenlaidalla istuen:

Oispa pursi ja punapurjeet, jolla mennä merten taa, sieltä tuottaisin kullalleni ko'on kultaa ja hopeaa…!

Peräistuimen alla oli minulla eväspaperissa hyviä voileipiä, olin hyvällä tuulella, vasten kaikkia tuulia ja kaikkia suuntia minä nyt päätin lähteä Columbus-matkalleni. Minä risteilin pientä salmea ja rautatiesiltaa kohden, kahisevan kaislikon ohi sekä vihreänvipevän, nurmisen mäen ja sen humalistomajan. Siinä vihreässä majassa minä olen istunut pienen, vihreän pöydän ääressä katsellen tukkilauttaa. Paperi oli pöydällä, jolle olin jotain piirtänyt — ensimmäisiä runoyrityksiä kai, tuulen vietäviä. — Näin nyt edessäni rautatiesillan pollarit.

Jätin taakseni mustikkamaan, syrjään vasemmalle, omituisen »Paraplyy»-majan, sateenvarjon kaltaisen, ison, puisen pilarimajan. Sen sateenvarjon varren alapäähän oli kiinnitetty pyöreä pöytä. Se »Sateenvarjo» oli kuin mikäkin iso kärpässieni pienten tanssivien tonttujen keskellä. — Sen pöydän luona seisoi usein aamulla se kummallinen, poskipartainen eversti Colliander. Hän oli työntänyt maalaustelineen rinteen tervakukkamättääseen, sanajalkojen alle, jotka näyttivät suurilta palmuilta tai jättiläisviuhkoilta. Hän piteli toisessa kädessään värilastaa ja piirteli toisella kädellä valkoiseksi sivellylle kankaalle pilviä, puita, rautatiepenkereen horsmia ja keltaista, kiiltävää santaa. Sen kullan takaa näkyi niittylatoja ja mökki vuoren alla. — Olipas se ihmeellinen taituri se eversti. Iltaisin hän taas oli ihan kuin toinen mies, kuin muotonsa muuttanut, suuri sotasankari, joka kultakalunat olkapäillä valkoisella parivaljakolla ajeli alhaalla rantatiellä sen saman Sateenvarjon ohi. Hevosten kaviot kipenöivät, ajurinistuimella könötti kookkaana ja korkealla, kädet ojona ohjaksissa pitkäkauhtanainen ja mustapartainen kuski, jolla oli riikinkukon höyheniä mustassa pyöreässä hatussa. Tomu pölähti ilmaan ja punertui auringon laskiessa, kun ylhäältä keilaradalta kuului raskaiden pallojen pauke sekä keilapojan kimakka huuto: lant vör otta, rinkskuuran kunk, viinryk, heela pataljoona, hurraa! [Slant för otta, kringskuren kung, svinrygg, hela bataljon, hurra!] Olinhan minä itsekin kieppunut keilapoikana isäni vyörytellessä setien seurassa isoja palloja. Kun isäni kaatoi koko pataljoonan, olin minä kovin ylpeä tästä heitosta. Minulle heitettiin piikki, milloin markkakin. — Mutta ne kuskin höyhenet, ne höyhenet, niitäkös kelpasi vielä kauan katsella!

Muistini hetken näky katosi, kun minun täytyi kallistaa purteni laitaa päästäkseni rautatiesillan alitse. Niiden yläristikkojen kautta minun oli pojan paapattina pitänyt puikkelehtia alas kivipylvään reunalle onkimaan säynäviä. — Purjeeni sai vauhtia, pienet, mustat vihurit vilisivät silmissäni, kuin pienet kiemurtelevat käärmeenpoikaset vedenpinnalla. Näin Karlbergin kartanon kauniit, lehtoiset rannat, luovin ohi rantojen, rannalta vastarannalle. — Rannoilla kasvoi silloin pillistöjä, niiden läpi vedin ennen lapsena uistinta isäni kanssa, uistin takertui usein pillinpäihin, joita kasaantui veneen kokkaan enemmän kuin haukia. Jo järki, sano särki, kun kiiski ahventa söi, sanoi aina ratavahdinpoika sylkiessään matoa. Katsoin hetkeksi taakseni. Ratavartijanpoika oli nyt luultavasti Vähikkäläntorpan suutarinverstaassa katselemassa pikilanganvetoa ja lestintekoa. Siellä verstaassa tehtiin pikkulasten kenkiä ja miesten saappaita. Sen suutarinmökin takana, kivikkoisella pikkukukkulalla oli oikoa katinkultalinna, joka lapsien leikkiessä kimmelsi tuhansin kitein. Ne kultakimpaleet pistivät meidän pieniä, ruskettuneita ja hierottuneita jalkojamme; siellä oli sisiliskoja, siellä oli kärpässieniä sekä isoja punaisia puolukoita pienillä mesimättäillä. Kun oli noustu sen koillisen mäen laelle, näki pienen pojan pieni, sininen silmä laaksoja, sotkemattomia soita, ja kaukana, hyvin kaukana sinisiä vaaroja. Jos se sininen silmä jäi ylöspäin tuijottamaan, niin sininen, korkea avaruus ihan huimasi. Mitähän sen avaruuden yläpuolella mahtoi olla, mitähän mahtoi olla sen sinisen vaaran takana, Parolanleirin nummien takana? Iltaisin puiston kesäravintolan vinttikamarissa, lattiavuoteella maaten minä kuuntelin leirin iltatoitotusta. Ja mitä sen toitotuksen takaa mahtoi kuulua ja näkyä? Metsän outo humina ja kaukaiset korvet, korpinäyt ja koppeloiden komeat kotkotukset. Puiston kiviraunioiden pienten kivitaskujen hellästi piipittävät äänet muistin siinä samassa. Hakalantorpan luhdin minä muistin sekä katsetta vilvoittavan nurmen vihreyden rannalla. Muistin isäni, muistin minun ja isän vierekkäin maanneen nurmikolla viilipunkan ääressä. Se valkea viili tuntui niin puhtaalta ja makealta, kun isäkin sitä söi nauraen ja viikset olivat piimässä.— Isäni lapsuudenkuva haihtui himmeyteen, kun ohjasin purttani kohden Kirstulansalmea. Sen kautta minä tahdoin päästä ahtaasta, kivisestä salmesta, jonka niemeen kiviraunioille oli kasattu kalkilla valkaistu kummeli. Nyt minä jo pääsin Hattulanselälle, näin kaukana suippotornisen kirkon ja sen yläpuolella mustan pilvenlongan. Nyt minä sain hyvän laitatuulen, ei minun enää tarvinnut luovia ahtaiden salmien kautta. Näin Hattulanselän rannoilla kohoavat vanhat, valkeat, kunnioitettavat kartanot puutarhoineen, joiden kaari-ikkunoihin nyt lankesi tumma varjo. Varjo ennusti pientä myrskyä. Minä pieni ponnistin nyt pienessä purressa, vihurit alkoivat vinkua ympärilläni, nyt ei ollut leikkimistä tuulen kanssa. Hellitin koutia, kuohut kohisivat kokassa, eivät ne nyt silkkinä sihisseet veneen sivuilla ja ruorisaranan ympärillä. Nyt oli totinen tosi edessä, vastassani oli tuulia, joita en vielä tuntenut. Silloin jotain paukahti avaruudesta Aulangonvuoren takaa. Taivas ei ollut nyt lampaanvillanvalkoinen, se oli vihainen kuin satasarvinen, mylvivä härkä, se puski pilviä, ammui ja ampui, sen sarvet salamoivat. Minä olin tuulen varassa kohonnut Varassaaren kohdalle. Sen synkkä, kuusikkoinen niemenkärki näytti nyt vielä synkemmältä, saaren nimi oli jo lapsena ahdistanut mieltäni. Siitä saaresta kulki tarina, että varas oli kerran soutanut sen rantaan luullen sitä mannerniemeksi, oli juossut metsään kuin itse paholainen pimeään. Ranta-aallot olivat paiskanneet veneen takaisin järvenselälle, varas ei osannut uida, pitkillä, mustilla varaskynsisaappaillaan oli kelju loikannut liejuun, takertunut siihen kuin omaan konnankoukkuunsa. Niin saatiin kiinni se suurvaras.

Mutta oli minulla mielessä iloisempiakin muistikuvia. Saaressa oli pieni kalamaja, jonne kaupungin sedät tekivät kalaretkiään, onkivat kaislikkojen reunoilla ja laskivat pitkääsiimaa viistoon pitkin Hattulanselkää. Setä Selsten oli usein mukana kokemassa — ja isänikin. Minä sain pujotella matoja ongenkoukkuihin kuten erään toisen sedän, oluttehtailijan isompi poika, saimme soutaa niin, että rakkoja oli käsissä. Pienenkin piti pinnistää, sillä isä oli väkevä, oli ankara ja kiivas mies, samalla niin hyvä, herttainen ja hilpeä, kun oikea pietarinkalansaalis oli saatu rantaan. Soutamisen jälkeen olikin hauskaa katsella kalamajan uunin tulta ja kalakeiton kiehumista koukulla riippuvassa padassa, hauskempaa oli lippoa leukoihinsa omia onkimia kaloja, kun sedät maistelivat jotain kullankeltaista teevettä, niin, ja kertoivat meheviä juttuja hohottaen niin, että vatsat hyllyilivät.

Salaman tavoin välähtivät pienissä aivoissani nämä lapsuuteni kirkkaat kuvat ohjatessani venettäni Varassaaren ohi. Varastaisiko sen saaren minussa herättämä kauhu minulta nyt minun nuoren voimani ja tarkkuuteni? Silmä tähysti tiukkana yli kokan, samassa silmänräpäyksessä täytyi vilkaista sivuille vihaisempien vihurien tuloa. Saaren suojassa sain sen verran lepoa, että ehdin ruveta kääntämään purjetta, minä juoksin kokkaan, pursi alkoi ajelehtia, ei tahtonut totella peräsintä. Mutta kovalla ponnistuksella sain minä vihdoin purteni kääntymään. Ohitseni vilahtivat rannat, valkoiset kartanot; valkoiset kuohut kohottivat perätuhtoa. Veden vihainen voima oli takanani, kulkuni oli kuin vaarallinen pilvenlento, syvyys minua enemmän peloitti kuin taivaan salamat. Mutta minä muistin setä Eekmannin neuvon, hellitin purjenuoraa ja ohjasin vasten tuulta. Minua ohjasi onni, minua ohjasi itse elämä, elämä, joka tahtoi karaista luontoani keskellä uhkaavia kuohuja. Minä viiletin ikäänkuin siivillä lentäen ohi niemien ja vaarallisten karien. Kuin onneksi ei mastonhuippu taittunut rautasillan kaariin, kuin onneksi, joka aina on minua elämässäni seurannut. Näin humalistomajan kuin usvassa ja unessa, näin keilaradan, jonka isot raskaat pallot usein olivat vyöryneet alas rantaveteen. Sade kasteli puhtaat purjeeni läpimäriksi, minä ajoin purteni laiturinrannan liejuun, käteni heltisi ruorista kuin helpotuksesta, isopurje puomeineen levitti kuin väsynyt, valkea siipi kärkensä rannalle.

Minä nousin rantakivelle. Puiston rannanpuut kohisivat, pahkakuoriset oksat taipuivat notkahdellen, kuin kumartaen jollekin tuntemattomalle voimalle.

Olin viluissani, hampaani löivät loukkua, koipeni olivat kankeat. Eväspussini oli kastunut, en ollut ehtinyt syödä, oli jäänyt onkimatta säynävät, särjet ja sen semmoiset. Niitä olin ennen osaksi itse vetäissyt vavallani, osaksi saanut ratavartijan pojilta, joiden kanssa minä toisinaan ajelin resiinalla veivaten yli rämisevän rautasillan. Pajukoukkuun pistetty, pieni kalakimppu kädessä viipottelin minä kotiin, olin minä nyt mukamas oikea onkimies, kun äiti oli ihailevinaan minun suurta saalistani. Sain jälkeenpäin maksaa vaihtosäynävät voileivillä, joita äidiltä pyysin, kanniskellakseni niitä ulkona odotteleville onkipojille — ja äiti ihmetteli minun pienen vatsani suurenmoista ruokahalua. En kai koskaan saanut erikoisen isoa kalaa, en haikalaakaan, hummeripoikien mielikuvitussyöttiä. Kravustaminen oli minusta mieluisampaa huvitusta, rantatulilla poikien kopistellessa krapuja nokkosten sekaan koppaansa. Oli siinä jotain merkillistä pienten miesten iloksi, kun kravun sakset pistivät pieniä jalkoja elokuun iltoina, kun kuu paistoi kuin kummallinen, täplikäs jättiläispannukakku pulskan, valkopartaisen platsmajorin huvilan takaa. Minä juoksin näiltä retkiltäni kotiin vinkaisten ja viheltäen ylös mäkeä ravintolan etupengermälle, jonka keskellä pylvään päässä oli lasipallo. Kun siihen painoi pienen nenänsä, niin se suureni nauriin kokoiseksi niin, että oikein nauratti. Olin ruskea kuin intiaani, mohikaani, jolla on sata sulkaa päässä, kiitävä ratsu, pampasaavikolla puhvelihärkiä, tomavaakkivyöllä voitettujen irokeesien pääkalloja, päänahkoja ja muita mitättömiä hepeneitä.

Mielestäni olin nyt muka voittanut myrskyn. Eekmannin sedän neuvoa noudattaen olin ennen käärinyt kiiruusti purjeet kokoon, nyt ne jäivät leväälleen lepattamaan. Ranta-aallot heittivät hyrskyjä kivilokeroihin.

Minun oli jo hirveän nälkä, likomärkänä juoksin kotiin.

Taivaan puhvelihärkä ammui jo kauempana jossain Sairion möljän takana. Harmaa, hiljainen sade alkoi nyt viistoon vihmoilla yli puiston tekoraunioluostarin. Seitsenkirjava vesikaari kohosi kuin puolipyöreä päärlyportti yli kastuneen kaupungin.

Korkeudestaan katseli sitä nyt kaksi tornia kuin kaksi ritarivanhusta ruostuneine rautahaarniskoineen ja kypäriristikkoineen, joiden silmäreijissä nyt kimmelsi salattu kyynel — ehkä siksi, että ne nyt saivat olla vanginvartijoina. Linna oli ajan myrskyjä uhmaten pysynyt melkein muuttumattomana. — Päivä oli alkanut pilkistää pilvenraosta.

Mielessäni alkoi liikkua ja läikkyä niin pian kun minä aamuisin juoksin rantaan ja näin paaluun kiinnitetyn purteni. Toisinaan minä vajasta olallani kannoin maston purjeineen rantaan, toisinaan minä hain ne pajupensaiden alta, jonne ne olin piiloittanut. Se pursi keikkui siinä laiturilla kuin mikäkin varsa, kaula kenossa kuoppien ja kaappien hiljaisessa aallokossa, ikäänkuin se olisi odottanut minua päästäkseen pois karsinastaan. Olinhan itsekin sellainen raju, kesytön orivarsa, vereni vilkastui purjeita levittäessäni, niiden valkeus häikäisi minua, kun vielä aurinkokin paistoi ja koko lahti loisti pienten lakkapäiden loiskuessa vasten veneen laitaa. Kun iso purje hulmahti, kävi minussa humaus, ja niin me molemmat ystävät, minä ja minun purteni vapaina temmelsimme aalloilla.

Ja suven henki liikkui vetten päällä, rantatuomien ja pihlajien tuoksut tulvehtivat peräsimen vanavesille. Pensasaitojen reunustamilla rantakäytävillä kulkivat kaupungin neitoset suvisine, taivaansinisine puseroineen vaahdonvalkeat päivänvarjostimet käsissä. Ne istuivat kivilaiturin vihreällä penkillä ja odottivat minun tuloani, ne pyrkivät purteeni. Ylpeänä minä taas lasketin lakkapäille, tahallani minä annoin vihurin kallistaa venettä, kuohut kohahtivat yli laidan, ne kastelivat minun saappaani, ne kastelivat neitosten valkeita kenkiä ja hameenliepeitä, ja minä naurelin, kun he kirkuivat peläten hukkuvansa. Minä väänsin ruoria ja painoin purteni päin tuulta niin, että laita kohisten taas kohosi vedestä, ja neidit hengittivät kalpeina helpotuksesta. —

Toisenlaisiakin sisäisiä näkyjä loihtii mieleni. On kesä-ilta, juhannusaatto tai elokuun kuutamokarnevaali. Veneitä vilisee puiston lahdella, siellä on kaupunkilaisia pikkuporvarisperheitä eväsvasuineen ja kahvipannuineen. Tuli palaa kivien koloissa rautatiesillan vastapäisessä niemessä, keilapallot paukkuvat. Kokkolautalle, keskelle järveä on pystytetty neljä tervatynnyriä, viides niiden harjalle, ympärillä risuja ja katajapensaita. Rannalla kuhisee kansaa, puiston tomuista mäkeä pitkin nousee ja ratisee ajurin rattaita. Näen kaupunkilaisherroja, Parolan ratsastavia leiriupseereita, joiden hevosia minä joskus taluttelin saadakseni säästöön pikkurahoja. Hienoja herroja ja vallasrouvia istuu Puiston verannalla, pylväitten välissä loistaa monivärisiä paperilyhtyjä, terrassilla soittaa rykmentin soittokunta. — Äitini kertoi minun polvenkorkuisena seisseen kapellimestarin vieressä matkien kädelläni tahtipuikon heiluttamista. Sama kapellimestari istuu kai soiton väliajoilla tarjoiluhuoneessa ikkunapöydän ääressä isäni kanssa, joka puhelee outoa kieltä, saksaa, sen puikonheiluttajan kanssa. Minä tiedän, ettei se kieli ole katupoikien kontinkieltä eikä salolaisten siansaksaa vaan oikeata saksaa, sillä isäni on opettanut minua laskemaan jo kymmeneen saakka: ein, zwei, drei… Ison salin nurkkapianon ääressä isä on opettanut minua myös rimputtamaan Hellmanin, siis ensimmäisen oppi-isäni Ukko Nooa-laulua — siinä alle kymmenen korvissa ollessani. Isän taivutellessa vastahakoisia sormiani, olen ihmetellen katsellut isän lämpöisessä kämmenessä, pulleiden, sinisten suonien syvänteessä riippuvaa vihreätä ankkurinkuvaa. On tainnut seilata isäkin vierailla vanavesillä, taitaapa osata englanninkieltäkin, koskapa olen kaupungin kotitalon ullakon arkusta löytänyt kielioppaita, kummallisia kirjasin-koukeroita, joita en ymmärtänyt… Siellä arkussa oli muutakin kilua, kalua ja kamaa, oli jos mitäkin aarteita, irvistäviä naamioita, kotiljongeja, ryssäläisiä, kullattuja virkanappeja kakspäisine kotkineen, kellastuneita, tanskalaisia operettilaulukirjoja, harvinaisia postimerkkejä, koukeroisia kynttilänjalkoja ja vanhoja, ruostuneita rahoja.

Sivupöydässä istuu Eekmannin setä Selstenin sedän ja Selanderin, kaljukuhmuisen kievariukon seurassa rupatellen Eeklunnin Kallen isän kanssa. Hän kulauttaa rokonarpiseen poskeensa jotakin kipparinkermaa, nenä tuhisee ja silmät kiiltävät niin kummallisesti, kun hän sivelee sepelipartaansa ja naureskelee. Siellä puistoravintolan salissa tanssitaan puolalaista masurkkaa ja franseesia, keittiön seinäovessa on oksareikä, josta minä salaa saan katsella tätä sirouden ja nuoruuden ihanuutta kuin kuvakaappia. Minä muistan samalla hetkellä, miten isäni Seurahuoneen suuren salin vieruskamarissa jouluna esitti meille lapsille marionettiteatteria, siirteli keikkuvia, kukkuvia, kiekuvia nukkeja ja sai ne vatsapuheillaan juttelemaan keskenään ihan hullunkurisesti niin, että meitä lapsia oikein kutkutti ja kikatutti. Tai miten hän myöhemmin joulu-ukkona kömpi esille kotitalomme salinovesta, kun tähtipojat valkein mekoin pahvikruunut päässä ja kullatut puumiekat vyöllä isoa paperitähteä kantaen jo lauloivat keittiössä murjaaneista ja itämaiden tietäjistä, pukintaljoihin kääriytyneen pojanjullin ryömiessä lattialla kilikello kaulassa. — Mutta eihän nyt ole joulu kaupungissa, nyt on Puistossa mittymaaria. Katsos, kokko hulmahtaa jo ilmiliekkiin, tulenlieskat kuvastuvat vedenkalvoon, minä viilletän purrellani aivan kokkolautan ohitse niin, että kipinät lentävät ohi maston polttaen pieniä reikiä purjeen yläkulmaan ja minä notkauhutan kokan liivaripuomin toisaalle. Ilta jo hiukan hämärtää, kuuluu bassotorven kaiku kiirien yli järven, Sairionmöljän ja linnan tornien. Ja nyt suhahtaa ylhäältä ravintolan terrassilta. Siellä seisoo itse salaperäinen setä Selsten telinettä vasten nojaten, kuin noita, rumuuden ruhtinas, hän sytyttää palavalla sikarillaan raketteja, ne sihahtavat ja singahtavat ilmaan, räjähtävät korkealla lentäen kaaressa, ne paukahtavat ja siroittelevat ympärilleen pieniä sinisiä ja punaisia tähtiä, jotka hajautuvat ja putoavat veteen. Katunaskalit ja säkkipurjehtijat kiljuvat kuin pienet paholaiset pääjehun ympärillä, juoksevat rantaan punapensastoihin otsien pudonneita raketin varsia. Nyt siellä ylhäällä taas sihisee, sähisee tulisia aurinkoja ympäri, ympäri lopulta paukahtaen. Ja minun pienessä päässäni sähisee ja säkenöi elämän nuori, repäisevä riemu. Minun pääni on ihan pyörällä, ihan kuin olisin Ojoisten, lähikartanon ojapensaista juopukoita syötyäni ollut hiukan luullotellussa heikunkeikun huipperissa. Aurinko painuu kauas, jonnekin hyvin kauas Hattulan vanhan kirkon ylitse, Sääksmäen satasaarisen selän taakse. Sinne isä joskus ulotti kalaretkensä lahnarikkaille lahdelmille ja vitaantuneille ahvenluodoille sekä selälle, mikä näytti mereltä, eikä sillä merellä ollut rantoja, oli vain kaukaisia, utuisia taivaan ääriviivoja. — Niin, juuri sinne oli kallistumassa kultainen, kesäinen aurinko.

Minä olen jo purrellani laskenut vanhaan venevalkamaani. Olen kiivennyt jo vinttikamariin tai lojuilen isolla ullakolla kattoaukon ääressä, jonka kautta alhaalta keittiöstä tunkeutuu sieraimiini hellasta nouseva höyry. Katselen alas ja näen siellä alhaalla äitini puuhaavan paistinpannujen ääressä suuren piikaparven pestessä lautasia. Vahtimestarit kantavat isoja tarjottimia ja samppanjapulloja saliin tai verannalle, minä olen nähnyt, miten he salaa pistivät jonkun pienen pullon poveensa — ja setelinkin omaan takataskuunsa. — Vihdoin minä hiivin lattiavuoteelleni ja nukahdan. Minä näen unta purrestani, lattia allani ikäänkuin keinuu niinkuin purtenikin äsken päivällä ja minä purjehdin unissani kauas pehmeäsaniaisille, suloisille Höyhensaarille.

Niin kului kesä kuin levoton liverrys puiston puissa, kuin loiske ja lämpöinen läike sekä viimainen vihuri purteni perässä. Niin menivät päivät kuin vilisten, ankarassa taistelussa aaltojen kanssa tai tyynellä soutaen kömpelöillä airoilla. Minä seisoin keskellä järvenselkää mastoon nojaten kuin pieni satuprinssi tai löytöretkeilijä ja minä katselin jo kuin valloittaja allani päilyviä syvyyksiä, joihin koko pilvivuorimaailma kuvastui muodostaen sillan maan ja taivaan välille. Minä katselin siinä rakasta puistoani, joka rannalta pengermittäin kohosi ylemmäksi harjaksi, jonka laella harmaanvipevä kuvernöörin paviljonki seisoi kuin pienoislinna. Sen ikkunoiden edessä oli aina mustat luukut, joiden raoista minä tirkistin johonkin salattuun ja hämärään, mikä askarrutti pieniä aivojani. Sillä samalla mäen huipulla näet oli ollut pyövelin mäki, jossa rikollisia oli mestattu ja teilattu. Se paviljonki varmaankin kummitteli ja peloitti pimeässä. Puistoa reunustivat korkeat kiviaidat, joita linnanvangit olivat saaneet rakentaa isoista graniittipaasista. Minä muistan ne harmaat vangit ahertamassa itse ravintolan rakennuksella, joukossa ehkä oli ollut itse kuuluisa Sutki, joille äitini oli antanut voileipiä ja kahvia, taisipa kaataa pienen tuiman tilkankin kupposeen. — Ja minä muistan ensimmäisen elämäni kauhun, kun äiti kertoi, miten kerran yhdeksän vankia eräänä yönä karkasi yli linnan pisteaidan. He murtautuivat kulmahuoneen lattian alla olevaan jääkellariin, veistivät puukolla ison loven vahvan kellarilukon kohdalle. Minä muistan sen reijän, jota jälkeenpäin katsoin kuin uhkaavan surman silmää, mikä vaani meidän pienoisten elämää. Äiti oli herännyt kolinaan, kuunteli, luuli isän vielä iloittelevan pöytäveikkojensa kanssa. Oli onni, ettei hän mennyt verannalle, silloin ehkä sama puukko olisi voinut suuntautua hänen rintaansa ja me lapset olisimme olleet vailla äitiä. Vangit olivat vieneet kellarista viinejä, kananpaisteja, lohta ja olutkoreja veneellä Karlbergin rantaan, olivat paenneet jonnekin Sääksmäen metsien korkealle, autiolle kukkulalle. Siellä olivat rosvot mässäilleet ja mellastelleet unohtaen harmaat linnanmuurit ja rumat ristikot lyhyen vapaudenhetken huumeessaan. — Näitä lapsuuteni kauhunkuvia minä mietin seistessäni purressa kuin mikäkin nuori, harhaileva Odysseus, jonka edessä oli koko rikas elämä suurine seikkailuineen. —

Muistan siinä elämäni alkukeväässä toisenkin näyn, kun ensi kerran näin kuoleman kuvan. Minä soutelin kerran laiturille, sillä vesi oli tyyni, hiljainen maininki loiskutteli vasten laiturin paaluja, johon huvilaivat sunnuntaisin laskivat kylkensä ärsyttäen siten kaupungin pikkuajurien kilpailun kateutta. Siinä laiturin laidalla kellui silloin jotain outoa. Pallomainen, pieni esine jyskytti hiljaa vasten laiturin paatta. Mitä! Olisiko se pienin pallo keilaradalta pyörinyt pitkin nurmikkoa alas veteen? Niin pieni oli se pallo, kevyt kuin nauris, kun sitä lennättäessä pitkin keskilautaa kuningaskeilaa kohden muut keilat kolisten kaatuivat sen ympärillä: hela pataljuun! Karahdin veneessä pystyyn ja kurottauduin yli laidan, nyt erottautui kellertävästä, sinipilkkuisesta pallosta, joka oli kääritty paperiin ja riepuihin, pienen pieni, koukistunut käsi. Siinä oli lapsen ruumis! Aalto oli vasten kiveä kahnuttanut pienen kallon siniharmaille kuhmuille. Minua värisytti, tuntui kuin pimeä pilvi olisi juuri liukunut yli vankilan tornin, jossa tiesin nuorien, onnettomien äitien imettävän rintalapsiaan. Ensi kerran elämän suuri suru ja epätoivo varjosti katseeni. Minä liikutin sitä palloa airollani, mutta en rohjennut siihen käsin tarttua. Niin leikkii elämä ja kuolema kansamme pallosilla, olimme sitten kookkaita kuningaskeiloja tai pieniä siirrettäviä pelinappuloita. — Sillä samalla kohdalla olin ennen kaksi kertaa ollut hukkua. Kerran siinä pulikoin erään uimataidottoman keilapojan kanssa, korkkipussit luiskahtivat hänen kainaloittensa alta, hän vaipui veden alle. Minä kauhistuin hänen samean silmänsä katsetta. Kun pää taas nousi veden pinnalle, tuntui kuin olisin nähnyt edessäni kuoleman pääkallon, minä heittäydyin hänen rintaansa vasten, hän tarrautui raudankovasi ranteisiini ja niin me molemmat aloimme vaipua, vaipua johonkin vihertävään ja vetelään… Minä potkin ja kiskoin kunnes sain toisen käteni irti hänen kouristuksestaan, ponnistin paalulle ja vedin hänen yläruumiinsa kivirappusille. — Samalta laiturilta polskahti kerran leikkivä venäläinen, veltto poika veteen. Minä hyppäsin hänen päänsä yli, minkä ympärillä jo kiemurteli kuolemanrenkaita ja sain hänet pelastetuksi. Hiukan kauempana Vanhankaupungin lahdella liikuskeli huvisoutelulla venäläinen perhe. Aalto kuljetti kauas lakkiani, perhe katseli tätä kaikkea välinpitämättömänä kuin jotakin kevyttä seuranäytelmää upseerikasinolla, eivät tuoneet lakkiani, itse sain uida sitä noutamaan. Ei kiitosta, ei mitään pientä tunnustusta uhrautuvaisuudestani. Jo niiltä ajoilta asti opin halveksimaan ja vihaamaan koko ryssän rietasta, selkärangatonta heimoa, mikä inho vain kasvoi ja kaivautui syvälle nuoreen sydämeeni, kun urhoolliset ryssäläiset sotilaat olivat sapelilla katkaiseet kotikoiramme, minun hyvän leikkitoverini Mustin selkärangan, niin että se täytyi tappaa…

Niin kului kesä. Koulutoverieni kanssa minä päiväkaudet kulutin Kirstulan kartanon metsissä linnunmunia ja mäyränpesiä etsien tai vesillä liikkuen. Tunsin kaupungin ympäristön metsän kuin villikissa, jonka pyyntimaana on kilometri jättiläisharpilla ympäri vetäen. Tunsin kuin kalakaija kaikki Vanajaveden lähilahdet, niemet ja salakariset salmet. Kuin nuoret veden jumalat me pojat alastomina ja päivän paahtamina molskimme purren ympärillä, keikutimme kokkaa ja perää tai sukelsimme kölin alitse, mikä vain karaisi luontoani tulevaa kuolinkamppailuani varten, kun en vielä tuntenut kaikkien ristituulien oikkuja enkä vaaroja.

Ja niin tuli syksy. Puiston pengermillä vaahterat olivat jo sairaanpunertavia, luonto hohti kuin jälkikuumeen viimeloistossaan, keltaiset lehdet kahisivat jo käytävillä, joita Renki-Kustaa kasasi rattailleen. Ravintola oli jo suljettu, luukut oli kierretty kiinni, pumppukasvien köynnökset riippuivat pylväillään mustanpuhuvina kuin surunauhat. Lystikäs lasipallo, silmieni suurentaja, oli viety ullakolle. Tuntui kuin aurinko olisi piillyt pilviin. Me olimme muuttaneet kaupunkitaloon, koulukin oli taas alkanut. Minun rakas purteni, kesäkumppanini ja raisu vesiratsuni oli pyöreitä puita pitkin vieritetty puiston puutarhurin asunnon, synnyinmajani alla olevalle rantanurmikolle. Renki-Kustin kanssa me peitimme sen havunoksilla ikäänkuin olisimme kuopanneet kauniin kesän menneille muistoineen. Ohitsemme kulki rantakäytävää pitkin kasarmille se vanha valkopartainen, lempeäsilmäinen platsmajori Gottlund, Kaarle Akselin, runonkerääjän poika. Hän hymyili aina, kun veneen pohjaa ja emäpuuta siinä keväällä tervattiin ja maalattiin sekä lykättiin vesille, hän varoitteli minua vakavana salakavalista lehmänkäännöksistä, kun tensikka oli soudattanut hänet huvilasta puiston laiturille. Hän oli valkoinen kuin joulu-ukko, joka ennusti talvea ja lomaa. — Satoi sitten lunta, se peitti purren kuin hautakummun.

Kiihkeästi minä taas odotin kevättä, kiihkeästi kuin kiivas vereni, joka ei koskaan tahtonut talttua. Tuskin jäät, joihin minä usein olin pulskahtanut, olivat lähteneet, kun minä jo läksin uusille uhkaretkille. Hattulanselän selkkausta ajatellen minä nyt luovin varovaisemmin mutta myös vapaammin. Luovin ali kaupunginsillan ja ohi Kaijankiven. Rannoilta levisi vastaani nahkurilauttojen parkinhaju, värjäystehtaan ja kutomatehtaan piippujen sakeat sauhut leijailivat yli vanhan viinapolttimon sekä »Vikmannin lahden», jonka jäällä lapsena luistelin Jassin poikien kanssa. Oluttehtaan niemenkärjessä tapasin vilkkaat Krankin veljekset sekä muut rekki- ja miekkailutoverini. Purjehdimme joutessamme kohden Virvelin pyöreätä mäkeä, jolla kasvoi itsepäisiä visakoivuja. Uimahuoneelta tulivat pursimiehiksi Portos ja Aramis ruskeina kuin minäkin, riemuisina elämän toivosta ja seikkailuhalusta.

* * * * *

Siinä uimarannan laiturilla odotin kerran hartiakasta ja jykevää Portosta, joka tuli punakkana rantatietä käyden kotipuodistaan. Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää, puhui harvasanaisena jotain »pimittämisestä». Minä ymmärsin heti yskän, hän astui veneeseen, potkaisi veneenperän laiturilta, minä tartuin peräsimeen. Portos pisti jonkun sardiinilaatikon ja jonkun jonnin joutavan keltaisen, kiiltävän, viekoittavan kehveleen perätuhdon alle.

Se kehveli kimmelsi sitten »Suurprunnin» lähteellä, se kehveli sai meidät alkukeväässä laulamaan, vaikkeivät kiurut vielä liverrelleetkään paljaiden peltojen ja päivien yläpuolella. Se kevään kiuru liverteli meidän omissa nuorissa sydämissämme:

Touvon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee…

Niin me laulelimme Fredmannin jäljennettyä epistolaa, Portos käyttäen barytoniaan, johon minä korvakuulon mukaan säestin. Me jatkoimme:

Jos vaara uhkaa maatamme…

Lopuksi me ehkä kajahutimme:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus, post jucundam juventutem, post honestam senectutem nos habebit humus!

Se veitikka, elämän ilo, huumasi meidät, luonnon suuren sydämen suloinen salaisuus huumasi meidät, sen pienen muurahaisimaailman keko kuhisi ympärillämme, meitä ei ihmetyttänyt pienen muurahaisen rohkeus kulkea lasisirpaleenkin yli taittamatta koipeaan. Ja siihen sirpaleeseen taittui säteilyllään koko taivaan kirkas korkeus. Lähteenpohjalta katsoivat meitä kevään kasvot. Se kehveli viekoitti vilkkaat veremme, se tanssi tulena meidän veressämme, se oli väkevämpi kuin veremme, se oli oman elämämme kuuma purkaus, jota emme itsekään ymmärtäneet. Korkeana metsän takana kaarteli Hattelmalan harjanne, jonka pähkinäpuut jo olivat hiirenkorvalla, ja salmen takana kohosi raivatun metsä-aukon päältä »Perttulanlinna», valkoinen tornihuvila, maaherra Rehbinderin rakentama, saman miehen, joka oli vangeilla kaunistanut Puiston, teettänyt raunioluostarin ja kiviaidat. Siksipä vangit olivat muuttaneet Perttulanlinnan nimen Pirunlinnaksi. Idempänä lahden pohjukasta nousi vanhan Vanajankirkon goottilainen, äkkijyrkkä katto, ja kauempana Katumajärven liepeillä kimmelsivät Katisten tiilisen kivikartanon valkolautaiset kaari-ikkunat kuin tulipatsaat. Eivät ne olleet helvetin portin patsaita eikä siellä Perttulan palteella piru pitänyt peliään vaan kevään karvarintainen, nuori menninkäinen tai itse isä Remunen, jonka huilun hullut sävelet saivat meidät lähteen reunalla riemahtelemaan.

Minä havahdin ja katselin äkkiä purtta, joka oli unohtunut rannalle. Silloin kuulin jotakin kiviin kilahtavan, Portos oli paiskannut tyhjän kehvelin kuoren maahan, lasi meni sirpaleiksi. Me juoksimme rannalle.

Portos työnsi väkevillä harteillaan veneen vesille, minä pinnistin polvellani kokanlaitaa saadakseni sen irtautumaan liejusta.

Pursi oli vesillä. Nostimme purjeen mastoon, purjeen poimut lepattelivat, samoin liivari alkoi lepatella. Minä väänsin peräsintä ja kiristin puomin koutia koukun ympäri vetosolmuun. Portos hoiti liivarin koutia.

Päivä oli mennyt pilveen. Kimmel, joka taivaalta oli välkehtinyt ja joka silmissämme oli säteillyt, oli nyt kadonnut. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, mustat vihurit liikkuivat veden pinnalla, ne olivat vihaisia äskeiselle tuhmalle elämänuhkallemme. Minä olin viheltänyt ja raappinut purjekangasta, Portos oli viskannut viisipennisen veteen tuulta taikoakseen. Puhalla Kaisa, puhalla Kaisa! Vene kiiti nyt kuin vihon vimmattu, se oli ikäänkuin suuttunut meihin, niinkuin taivaskin. Kapeassa salmessa piti kääntää, peräsin totteli, mutta liivari ei totellut. Sieltä Kaijankiven takaa tuli vielä mustempi puhuri. Luonnon voima iski kokkaan, sitä oli mahdoton hallita. Airoilla työntäen saimme vihdoin kokan kääntymään ja vene alkoi kallistua. Se kulki vinhaa vauhtia, tuli vielä pahempi puuska. Kun juuri olin saamaisillani koutin irti koukusta, iso purje alkoi nousta mastoa kohden. Purjekangas alkoi lipua, hurjalla tempauksella puomi paiskautui alihangan yli, ja silloin vene täyttyi vedellä.

— Kyllä tämä menee rantaan, minä sanoin pitäen kiinni peräsimen varresta.

— Ei se mene, sanoi Portos sammaltaen ja painoi laidan veden alle, me voimme upota.

Me tartuimme molemmat purren keskilaitaan. Veneen pohjakivet vierivät salmen pohjaan. Laita painui allamme, saimme ponnistaa, tartuimme emäpuuhun, sekin painui allemme, pursi alkoi pyöriä. Iskimme kyntemme veneen toiseen laitaan. Nyt oli yllämme masto ja purje. Koko voimallamme täytyi meidän sekavien ja sotkuisten purjeitten alta iskeytyä yli toiseen laitaan. Ympärillämme vinkui ja vilisi vihureja, kuohut kahmaisivat kupeita, masto ja puomi uhkasivat murskata päämme, ja syvyys alla veti puoleensa kuin raskas lyijy. Pursi alkoi taas pyöriä. Tämä oli kuolinkamppailua alkukevään voimien kanssa. Kylmä, vielä jäinen vesi oli vaatteissamme, se tunkeutui taskuihin ja saappaisiin, kätemme kontistuivat. Vene alkoi taas pyöriä. Emme siinä ehtineet huutaa hätäämme, silmien täytyi terästyä, etsiessämme turvaa vain kämmenistämme ja veneenlaidoista. Kuinka kauan tätä kauhun karusellia kestäisi!

— Onko sun kylmä, Portos sanoi.

— On, minä sanoin.

Muuta emme sanoneet.

Tahtomme ja nuori elämämme kamppaili. Se oli kovaa kamppailua, kamppailua kuoleman kanssa, johon oma vallaton varomattomuutemme oli syynä. Pursi alkoi ajelehtia Pitkääsiltaa kohden. Aloimme jo väsyä, katseemmekin taisivat jo jäykistyä, sormet luiskahtivat, aloimme uupua…

Mutta silloin näimme veneen lähestyvän pyörivää purtta. Olutpanimon pumppusillalta souti vinhasti eräs väkevä koulutoverimme. Viisaasti hän huopaili veneensä perän vilusta värjöttäviä, sinisiä käsiämme kohden.

Me kiipesimme veneeseen, olimme pelastuneet. Pumppuhuoneessa minä koetin voimistelulla saada ruumiini lämpenemään. Saimme kuumaa kahvia ja kuivia vaatteita oluenpanijan pojan kotona. Kahvikuppi vapisi kädessäni, se kilahti ja rikkoutui pudotessaan lattialle. Sen kimmellys ja kilahdus oli nyt toisenlainen kuin Suurprunnin lähteellä, se oli varoituksena koko elämällemme.

Purteni, jolla ei ollut nimeä, ajelehti nyt tuuliajolla ali Pitkänsillan ja takertui asemanpuoleiseen rantaan, masto jäi kiinni pohjaan.

Nuoruuden hurjassa huimuudessa oli tehty kardinaalipukki, lehmänkäännös. Olen joskus nyt jälkeenpäin nauranut koko tälle käännökselle. Minua hiukan naurattaa se, että pikkukaupungin riitaisat ja henkisesti risatautiset lehdet painattivat aivan erilaiset uutiset tästä tapahtumasta: »Kumoon purjehdus». Toinen lehti väitti, että kaksi lyseolaista oli purjehtinut kumoon, olivat ehjin nahoin kaupungin rantaan uimalla itse pelastautuneet, toinen lehti kirjoitti todenmukaisesti, että eräs koulutoveri oli meidät pelastanut. Syyttä suotta oli ensimmäinen lehti antanut meille sankarimaineen.

Kulkee nyt naurun väre veressäni, kun muistelen parkkilauttaa, minkä nahan haju sekottui veteen polskiessamme keväisin uimahuoneen rannassa.

Olinhan jo päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppasaappaista.

Olin poissa kesäisin maaseudulla. Purteni unohtui rannalle, se alkoi ravistua ja ruoppaantua. Kaikenlaiset hummeripojat sitä kiikuttivat ja kahnuttivat keväisin, kun se oli täyttynyt vedellä.

Minä möin sen lopulta eräälle kaupungin suutarille ja sain siitä vaihtokaupalla patiinikengät.

Minä purjehdin nyt patiineillani kotikaupunkini katujen lätäkköjen yli, luovin torin ympäri muiden mukana kujeillen koulutyttöjen kintereillä. Takakamarissani minä rustasin rallatuksiani, viskasin paljon turhia lemmenlurituksia palavaan pesään, lopulta viskasin vanhat kenkärisatkin pesutuvan nurkkaan.

Olin purjehdusretkelläni tehnyt tyhmän lehmänkäännöksen. — Lehmännahasta tehdään vuotia ja vuodista tehdään lapsenkenkiä, isoja saappaita ja patiineja. Nauravan narisevat lapsenkengät kuluvat, isot väkevät, viistokorkoiset patiinitkin ränsistyvät. Nuoruus ja elämä kuluvat kuten muistotkin kuluvat ja kelmenevät, mutta se vanha kehveli, se vietävä ilon veitikka elää vielä vilkkaana — omassa nahassani.