RELEGATIO

(Koulusta karkoitus)

Meitä oli koulussa kolme muskettisoturia, Portos, Aramis ja d'Artagnan. — Olin lukenut Alexandre Dumas pèren romaania ja sen sankarien mukaan olimme me koulutoverit ottaneet nimiksemme: Portos, Aramis ja d'Artagnan. Oikeastaanhan vain Athos, Portos ja Aramis olivat romaanin musketöörejä, d'Artagnan oli vain heidän aseveikkonsa, mutta kirjaa lukiessani olin siinä määrin mieltynyt d'Artagnanin luonteeseen, että olin valinnut hänen nimensä. — Väkevä, selvänä ollen tyyni ja tasainen, humalassa ollen hurja ja huimapäinen oli Hannes, kauppiaan poika, Portos. Artturi, naapurissa asuva poika, komea, kumunenäinen, tummaihoinen, etelämaalaisen näköinen oli Aramis ja minä vaalea-ihoinen, sinisilmäinen d'Artagnan.

Pesutuvan takaisessa kamarissa me usein istuimme yhdessä poltellen Livadia-savukkeita tai »hörriä» paiskellen. Hannes D… berg, alias Portos oli vakava. En tiedä, miksi häneen kiinnyin. — Kerran eräässä palokunnan juhlassa palosotilaat pienessä huipperissa kantoivat soihtuja pitkin pikkukaupungin tulipatojen valaisemia katuja. Minä tapasin hänet kadulla. Ilman muuta aloimme kävellä yhdessä katuja, hän aina vakavana, minä aina vilkkaana. Ehkä juuri luonteiden vastakohtaisuus vetää meitä ihmisiä salaperäisellä voimallaan yhteen. — Sen illan jälkeen aloimme joka iltapäivä kävellä yhdessä. Minä puhuin ja pärpättelin kirjoista, kirjallisuudesta, runoaiheistani, hän kuunteli vakavana, harvoin hän hymyili. Seuraamme liittyi joskus Artturi J… ström, alias Aramis, eläväliikkeisempi, veitikkamainen, naisia ihaileva, koulutyttöjen ilmetty ihanne. Hannes oli punaposkinen, miehekäs, hänellä oli parempi onni salatussa naismaailmassa, hän oli uhkarohkea ja reipas. Koulussa hän oli kyllä etevä, oppi kieliä, mutta oli taipumaton luonne. Jonkun opettajan pistosanan tai minulle selittämättömän syyn takia hän erosi koulusta viidenneltä luokalta. Hän kulki usein lyijypuntti taskussa ja tappeli »rottien», kansakoulupoikien ja pienten rantasällien kanssa. Minullakin oli joskus messinkinen nyrkkirauta housunlakkarissa. Meitä normaalilyseolaisia »rotat» nimittivät »norsseiksi», mikä pieni pilkkanimi sai nuoret veremme kuohuksiin. Hannes, Portos, viskeli niitä rottia kuin lehtiä, heittipä kai kerran »Pitkänsillan» kaiteelta alas pehmeään pensaikkoon. Minä ihailin hänen tyyntä voimaansa, ehkä hän ihaili minun nuorta, notkeaa vilkkauttani. Koulupojan ajalla sidotut toveriliitot solmivat meidät kolme kumppanusta lujasti yhteen pienissä murheissamme, ehtoja saatuamme, koululukujen tankkaamisessa, koulu-ajan pienissä iloissa, perhetanssiaisissa, kävelyillä kaupungin puistossa, uintimatkoilla, urheiluissa ja palloleikeissä. Näissä Hannes, Portos oli »kuninkaana» lyöden mailallaan kumipallon kaikkein korkeimmalle ilmaan. Ihailimme häntä kaupungin torilla, kun voimistelunopettaja joskus johdatti meidät ulkoilmaan, ihailimme hänen pallonsa kaunista, korkeata kaarta. Katsoessamme sen pallon lentoa näimme sinisen taivaan, näimme lumivalkoisten pumpulipilvien leijailevan vanhan, amfiteatterimaisen kirkon ja vanhan taitekattoisen, puisen raastuvan yläpuolella. —

Minua on myöhemmin harmittanut se, että tämä kaunis, ainutlaatuinen kirkko, jossa minä pikkupoikana äitini kanssa istuin kirkon penkissä, raa'asti muutettiin ristikirkoksi. Muistan surupukuisen äitini itkeneen pää penkkiin painuneena. Isä oli kuollut. »Rukoilkaamme leskien ja orpojen puolesta», kuulin papin puhuvan korkeasta saarnastuolista, sinisen holvin aukosta kuin taivaasta. Minuakin tuppasi itkettämään, vaikken silloin oikein ymmärtänyt surun suurta syytä. — Muistan kahdet kauniit, vapaina seisovat, korinttilaiset pylväät, ne muurattiin kiinni kirkon pääoven valkeaksi rapattuun seinään. Kirkontornissa oli pieni, ahdas palovartijoiden neliskulmainen koju. Ikkunasta vanhat vartijat torvilla, pasuunoilla toitottivat silloin, kun jossain kaupungissa oli syttynyt tulipalo. Se torvi herätti hyvän kaupungin hyvät asukkaat hyvästä unesta kaameaan kauhistukseen. Se herätti minutkin raskaasta unestani. Minä jyskytin silloin nyrkilläni viereisen huoneen seinään ja huusin: »Kustaa, tuli on irti!» Kuulin, miten vanha Renki-Kustaa kulki kiiruusti talliin, valjasti vanhan, ruskean Pokun rattaitten eteen ja alkoi, suitsia nykien, ajaa retuuttaa vesitynnyrineen pitkin koluisia katuja. —

Tällaisia ajatuksia välähti mielessäni, kun Portoksen pallo lensi iloista, sinistä ilmaa kohden. Kun palloleikki oli iltapäivällä loppunut, hiivimme me joskus, Portos ja d'Artagnan, »Olvi-Siinan» salakapakkaan. Se salapitojen paikka sijaitsi vanhan juutalaisen narinkan, Nooakin arkin puolella, pienen pihan perällä matalassa majassa. Siellä me joimme Bastmanin olutta ja polttelimme Fältmarssin tehtaan Livadia-savukkeita. Siellä rantakadun varrella oli väritehdas sekä Vetterhoffin kutomakoulu. Siellä »Lömppa» nuorena koulupoikana asui täti Fredriikan luona ja rustaili jo silloin runojaan. Muistan, että samalla rantakadulla oli panttilaitoskin. Sinne minä kerran myöhemmin vein kelloni kaniin. Iltahämärässä kulkea kepsutteli kadulla vastaamme pienenläntä värjäri työstä tullen, kotiinsa koikkelehtien sormet väristä sinisinä, silmissä alakuloinen ilme. Mutta me nuoret huimapäät olimme onnellisia ja iloisia. Me kuljimme kaupungin katuja kuin kuningashuumeessa.

Pesutuvan takaisessa kamarissani Portos, jolla oli hyvä barytoni, sekä minä d'Artagnan lauloimme urheasti: »Jos vaara uhkaa maatamme…» Sitten seurasi gluntteja, bellmaniaadeja, serenaadi- ja rekilauluja. Pian astui huoneeseen Aramis kuultuaan kadulta avonaisen venttiilin kautta kajahtavan laulumme. Laulun lomassa olin Portokselle lukenut runotekeleitäni. — »Sinä olet harvinainen sielu, sinä», Portos virkahti. — Minä en sanonut siihen mitään. »Kuules, minä menen hirteen!» Portos sanoi. Minä avasin hymyillen kirjoituspöytäni romulaatikon. »Katsos, veli Portos, tässä on nuora, mutta älä vain rähjää minun huonettani!»

»Niin, niin», ajatteli Portos hiukan hymähtäen. »Minun isäni on minuun suuttunut, minun pitää seisoa puotipöydän takana, minun pitää myydä maalaisille makkaraa, ryssänlehtiä, vanhoja sillejä, silavaa ja kaikenlaista kuonaa ja kamaa. Minun pitää tarjota maajusseille piiskaryyppyjä, että kauppa kävisi hyvin. Ei minusta ole tiskinnuolijaksi, ei kauppiaaksi, kamasaksaksi! Ei minusta myöskään ole tiedemieheksi, ehkä olisi ollut kielimieheksi. Erosin koulusta, koulu oli minulle pakkolaitos, nyt olen oppinut juomaan. Minä koetan oppia englanninkieltä ja sitten minä lähden Olvi-Siinan sisarentyttären, sen Sannan kanssa Amerikkaan. Sen, jukoliste, minä teen!» Hän iski ison nyrkkinsä sohvan kulmaan.

Minä aloin aavistaa, ettei ihminen, varsinkaan nuorukainen, joka muiden kuullen uhkaa tehdä itsemurhan, sitä koskaan tee. Tämä on vain sitä nuorukaisen omituista, aiheetonta alakuloisuutta, mikä häntä vaivaa ennenkuin hän astuu miehuuden ikään. Jälkeenpäin hän hymähtää nuoruuden huimille hullutuksilleen ja aiheettomille ajatuksilleen ja hän voittaa miehuusiän voimalla ja raudankovalla tahdolla nuoruutensa ajattelemattomuuden, alakuloisuuden ja heikkouden.

Aramis tuli huoneeseen naurellen: »Kuulkaas, pojat, olutta te vain hörpitte, ostetaanpas kerran oikein muskattiviiniä, sitä saa alennetuin hinnoin 'Kostuksen' puodista, kaksi markkaa pullo! Kublai, peukalot yhteen!» Me aloimme kaivella taskujamme ja saimme kuin saimmekin kokoon haalituksi kahden viinipullon hinnan. Aramis läksi hakemaan viiniä ja palasi pian pari pulloa povitaskuun kätkettyinä. Sitten me aloimme maistella, nauttia omasta naurustamme, omasta nuoruudestamme, omasta olemuksestamme, omista toiveistamme sekä omasta tuntemattomasta tulevaisuudestamme. Me aloimme humaltua. Ja niin me sitten äkkiä pienen päähänpiston johdattamina päätimme lähteä hakemaan pieniä seikkailuja sällien sekä »Olvi-Siinan» luona. Ensin me haimme kotitaloni vajasta tervaleilin sekä sudin, sitten me läksimme tervaamaan naapuritalon katupeiliä, josta lääninsihteerin nyppylänenäiset ikäneitoset aina kurkistelivat kadulla kulkijoita. Minua se oli jo kauan aikaa harmittanut. — Huikeassa humalassa kädet tervassa me kuljimme sivukatuja. Me eksyimme toisistamme »Tähtipuistossa», jonka vieressä oli »Teatterinavintola». — Siellä minä myöhemmin ylioppilaaksi tultuani, kirjallisiin aherruksiin, yötyöni valvontaan sekä henkisesti ummehtuneen pikkukaupungin pikkupyyteisiin väsyneenä vietin ikäviä iltojani pähkäpäisten tyhjäntoimittajien turhia juttuja kuunnellen. Siinä ravintolan vieressä sijaitsi torin varrella naapurikapakka »Kaupungin Hotelli». Sinne minä jo koulupoikana joskus uskalsin pistäytyä johonkin sivuhuoneeseen. Minua hurmasi huikea seikkailunhalu, halu uhmata huhuja, halu uhmata juoruja, senkin uhalla, että minut ehkä joskus karkoitettaisiin koulusta.

Kun olin eksynyt Aramiksesta, olin muistavinani, että joku mäyräsilmäinen akka jostakin Teatteriravintolan vastapäisestä portista oli kurkottanut kahvinkarvaista kaulaansa. Muistan myös hämärästi, että Aramis kujemielin kiihkossaan oli soittanut suutaan jonkun pienen piikaisen kanssa kadulla. — Harhailin Tähtipuiston puoleista katua ohi Teatteriravintolan. Aavistin, että Portos oli joutunut käsikähmään sällien kanssa puistossa. Tapasin hänet puiston penkillä makaamassa ruhjottuna ja runneltuna. Silmäkulmat olivat mustelmia täynnä. Hän oli taas hurjapäisyydessään yksin ryhtynyt taistelemaan monta miestä vastaan. Hän oli kuin puolikuollut. Vaivalla sain hänet nousemaan penkiltä. Minä talutin hänet yli torin hänen kotitaloonsa nahkurien nukkuvan kaupunginosan puolelle. Itse minä hämärässä kuljin pitkin katuja pyrkien kotiini. Näin joitakin tulia talojen ikkunoista, joiden pielissä oli pieniä katupeilejä. Tuntui siltä ikäänkuin raastuvan katto olisi kohteliaasti keikahtanut ja kumartanut kuvernöörin talolle. Kirkontornin palovartijakojusta välkehti tuli, mikä silmissäni hyppi edestakaisin. Jostakin talosta kuulin pianiinon soittoa, jossakin talossa sammui lampun valo. Minä kuljin kuin puoli-unessa Kymnaasinkadulle. Kotona olivat kaikki tulet sammuneet. Minä ryömin ali Renki-Kustaan, puomilla pönkittämän korkean pilariportin, minkä otsikossa oli numero 111. Keppisataa keppikymmentä keppi! Hm!

Niin, niin, keppiä kai minä nyt ansaitsisin, ajattelin, mitähän tästä kaikesta selkkauksesta seuraa! Näin kai himmeästi ajattelin kompuroidessani ison kiuvasmuurin ohi pesutuvan takaiseen, matalaan majapaikkaani. Vaivuin kuin horrosunessa vuoteelleni. Kuulin kuin unessa, miten Kustaa kuorsasi viereisessä, pienessä renginkamarissaan. —

* * * * *

Kun minä myöhään aamulla heräsin, huomasin, että oli myöhäistä mennä kouluun. Minä päätin sinä päivänä »kraapata» koulusta. Vuoteella venyessäni minä katkerasti hymähdin ajatellessani, että saksankielen opettajatar kuulemani mukaan oli epäillyt minun, nuoren pojan, juovan varhain aamulla viinaa siksi, että olin ravintoloitsijan poika. Sitä en koskaan ollut tehnyt. Äitini näet huuhtoi mariafarina nimisellä hajuvedellä kivuloisia kasvojaan; minä koulupojan turhamaisuudessani tiputin joskus jonkun pisaran tätä alkoholinsekaista nestettä takinkaulukseeni. Siitä hassunkurinen epäluulo, siitä opettajattaren kummallinen kauna! Luultavasti hän oli opettajakunnalle kannellut, että minä muka jo aikaisin aamulla maistelin miestä väkevämpää!

Eilen olimme maistelleet vain mietoa muskattiviiniä sekä ovelaa olutta, mikä oli kihahtanut ja humahtanut nuoriin päihimme. Sekamelskassa askarteli aivoissani nyt aamulla eilinen seikkailu, josta muistin vain yksityiskohtia. Päätin pysyä kuin karkoitusvanki piilossa sen päivän, sillä aavistin pahinta. Iltapäivällä minä hämärän tullen Tähtipuistossa tapasin Portoksen ja Aramiksen. Me aloimme neuvotella. D'Artagnan sanoi Portokselle: »Kuules, Portos, sinä olet eronnut koulusta, koeta sinä nyt ottaa syyt niskoillesi. Diplomaattisesti järjestämme asian niin, että tulimme muka asemalta ja tapasimme sinut Tähtipuiston penkillä mukiloituna, tulimme sinua tietysti auttamaan, se oli velvollisuutemme; sinä olit hiukan humalassa, me silkkosen selviä. Eikös näin sovita!» — »Kublai! Selvä kuin plakki!» sanoi Portos vakavana.

Minä läksin vakavana ja tyyntyneenä kotiin. Äidille en puhunut sanaakaan ruokapöydän ääressä. En tahtonut tehdä häntä levottomaksi. Istuimme vakavina kuten omaiset syödessään tavallisesti ovat vakavia ja vaiteliaita. Hymähdin hiukan, vaikka tiesin, että huomispäivä olisi tuimin tuomiopäiväni. — Hymähdin ja hätkähdin sille, että äitini sanoi kesken syöntiä: »Kukahan sen naapurin katupeilinkin on yöllä tervannut, huomasin sen, kun tulin torilta aamulla. Joku vuosi sitten muutettiin torin vaakakojun nimi: 'Vaaka talonpojille' nimeksi: 'Vaara talonpojille'. — Kukahan senkin kolttosen teki!» —

— Hm, en minä vain tiedä, — sanoin minä teeskennellyn vakavana ja vaikenin, sillä tunsin ikäänkuin pihvinpala olisi tarttunut kurkkuuni. Syötyäni minä juoksin huoneeseeni keittiön rappusia pitkin alas ohi pihalla törröttävän vesitynnyrin. Minä heittäydyin sohvalle ja aloin miettiä. Pitkulaisesta mankelihuoneesta kuului jytinää ja kaulaavien, vanhojen naisten puheen porinaa.

Minä aavistin, että rehtori, jota koulussa sanottiin »pehtoriksi», tulisi minua huomenna tutkimaan. Mietin, mitä sanoisin, mietin, miten vastaisin hänen kysymyksiinsä, mietin, miten ehjin nahoin minä d'Artagnan ja veli Aramis pärjäisimme tästä pälkähästä. Se tervaamisjuttu minua arvelutti, se Aramiksen katuseikkailu minua arvelutti, se sälliseikkailu Tähtipuistossa minua arvelutti. Mutta minä luotin Portoksen lupaukseen, hän voisi meidät pelastaa.

Minä nousin, otin seinältä kanteleeni, aloin kosketella sen kieliä, jotka särähtivät. Aleksis Kiven kuva seinällä näytti kovin vakavalta. Venttiiliin pesiytyvien talitinttien äänet eivät vikisseet niin virkistävästi kuin tavallisesti. Ikkunani alta kadulta kuului askeleita. Katuäänet tunkeutuivat korviini läpi venttiilin. Otin jonkun kirjan käteeni, selailin sitä ja laskin sen taas kädestäni pöydälle. Katselin Dorén kuvittamia Divina Commedian helvetinkuvia. Näin sen helvetinportin, jonka otsikkoon on piirretty: »Lasciate, ogni, speranza, voi, che entrate!» Jättäkää kaikki toivonne, te, jotka astutte tästä portista! Jättäkää, te hurjat, huimapäiset koulupojat, te, jotka olette kolttosia tehneet, sällien kanssa seikkailleet, muskattiviiniä maistelleet, heittäkää kaikki toivonne, sillä huomenna voi ankaran enkeli Gabrielin muodossa astua asuntoosi itse rehtori ja karkoittaa sinut pois vapaasta paratiisistasi… Kuulin taas askeleiden kopinaa kadulta. Jokohan se rehtori jo tulee? Torimuijat siellä vain nokitusten supattelivat ja juoruilivat ikkunani alla. Minä tyynnyin. Koetin ruveta ratkaisemaan ekvatioita. Heitin paperit pöydän alle. Koetin Anna Maria Lenngrenin runosutkauksilla ilahuttaa mieltäni, nyt se ei onnistunut. Odotin, että Aramis tulisi minua tapaamaan. Arvelin, että häntä juuri nyt vaivasi ehkä sama pelko kuin minuakin. Aramis pysytteli kai piilossa kuten minäkin tai istui luokkahuoneen keskipenkillä kuunnellen rehtorin historian opetusta? — Muistin, miten eräs poika kerran nuhteen saatuaan nousi pystyyn ja sanoi rehtorille: »Mutta mitäs tästä sanoo koulun laki?» Napoleoniliikkeinen, reipas rehtori ärjäisi karttapuikkoa heiluttaen: »Minä olen koulun laki, minä!» — Minä olin hiljaa kuiskannut penkkitoverini korvaan Ludvig neljännentoista valtiollisen mielilauseen: »L'état c'est moi». »Minä olen valtio minä!» Rehtori oli kuullut sutkaukseni. Tämän kunnon, oikeudenmukaisen, koulun tekoankaran johtajan silmiin syttyi nyt veitikkamainen välke. Kaikki oppilaat pitivät rehtorista hänen karskin ja suorasukaisen luonteensa takia sekä hänen leveän, lempeän leikillisyytensä takia. Ankarat rypyt otsalla tasoittuivat. Hän meni seisomaan ikkunan ääreen ja nauroi hiljaa itsekseen. Kun hän oli voittanut naurunpuuskansa, hän kääntyi taas luokan puoleen ja oli vakava. Hän kysyi luokalta jatkaen entisiä kyselyjään: »Ent' sitten?»… Kun päästiin kirjallisuushistoriaan ja renessanssiaikaan, hän kysyi: »No, tiedättekö, kuka oli Dante ja tiedättekö, mitä hän on kirjoittanut?» — Minä muistin käsi ojona viitanneeni. — »No mitäs se Larson taas filosofeeraa? Tietääkö Larson, kuka oli Dante?» — Minä nousin innostuneena painajaispenkiltäni, selitin, että Dante on Italian suurin runoilija, on kirjoittanut »Divina Commedia» nimisen runoteoksen, jossa hän kuvaa tämän- ja tuonpuoleisen elämän helvetin, purgatorion ja taivaan. Tietysti unohdin helvetinportin otsakirjoituksen, unohdin selittää, että Dante kotikaupungistaan, Firenzestä karkotettuna vieraalla paikkakunnalla kirjoitti mestariteoksensa, jossa hän tuomitsi huonot paavitkin alimpaan helvettiin.

Näitä minä mietin ja muistelin pienessä, viihtyisässä koulupojan mörskässäni. Samalla hymähdin, sillä »paavi» sanan johdosta muistin, miten eräs koulupoika oli opettajista tekaissut seuraavan, viattoman pilkkalaulun: »Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat, paavi ja pehtori raudotti», ja miten rehtori huumorintajuisena kansliassa oli pakoittanut pojan laulamaan saman laulun yhä uudestaan.

Skrepa oli aliluokkien epäonnistunut, aina kurkkuaan kakisteleva, sylkylaatikolla koikkelehtiva matematiikan opettaja, jonka hassutuksille pojat salassa nauroivat. Hänen opetustapansa kävi joskus jotenkin tähän tapaan: »Kuka viittaa? Eikö kukaan viittaa! Roope T. ei viittaa, ai, ai. Nyt on ratkaistavana korkolasku. Mikä on korko, ai, ai? Osaako kukaan sitä laskea. A. osaa, B. viittaa. Mikä tärkeä sana jäi pois, ai, ai, »siis» sana jäi pois. Siis… Krankin veljekset eivät viittaa…» — Kysymykset ja vastaukset sujuivat ja kompastelivat aivan koneellisesti. Skrepa itse valmisteli laskutehtäviään osatakseen ne ulkoa, kylmän koneellisesti piti vastatakin poikkeamatta pienimmästäkään todistelun sanasta. Sylkylaatikon ja mustan taulun väliltä kuului ainainen kakistelu, ai, ai. Skrepa istuutuu taas liitu kädessä kateederiin: »Kuka viittaa, täällä viitataan, tuolla ei viitata, Larson ei koskaan viittaa, ai, ai, ai, ai!»

Jollakin tunnilla lienee Skrepa harppia heiluttaen koettanut poikien päähän päntätä maan pyörimistä auringon ympäri hyvin omaperäisellä tavalla: »Ai, ai, ettekö tiedä, kuinka maa pyörii auringon ympäri, ai, ai… Jos minulla nyt olis skeppi ja sen skepin päässä olis sknuppi ja sen sknupin sisällä olis skruuvi, niin minä näyttäisin, kuinka maapallo pyörii auringon ympäri.» Luokalla ei ollut muuta kuin karttakeppi. Tällaisesta opetuksesta pahkaiset päämme olivat aivan pyörällä. — Jos Skrepa olisi tehnyt kysymyksensä nuorelle Galileolle, niin olisi Skrepa kepin ja knupin juonitellessa varmaankin saanut »skakkuksen» kuullessaan Galileon vastauksen: E pur si muove! Se liikkuu kuitenkin! Ehkä Galileo olisi Skrepalle niin selitellyt, vaikkei hän olisikaan rohjennut todistella tunnettua väitettään Rooman inkvisition tribunaalille.

Skrepaa sekä etupäässä omaa haluttomuuttani ja laiskuuttani koulupoika-aikana saan kiittää huonosta matematiikan taidostani. En osaisi nykyään parhaimmallakaan tahdon voimallani ratkaista pienintäkään ekvatiota; luihun loikeroiset logaritmit olisivat minulle nykyään Kabbala-maailman salaperäisimpiä hieroglyyfejä.

Pilalaulussa mainittu »paavi» oli vararehtori F., punanaamainen ja punapartainen, aina partaansa raappiva, hiukan hyväntahtoisen ilkkuileva, lyhyenvanttera, aina siististi puettu herrasmies. Samalla hän oli koulun kirjastonhoitajana. Häneltä kävin lyseon yläkerrasta lainaamassa G.M. Bellmanin, A.M. Lenngrenin, Dalinin ja Kellgrenin runoja, Dickensin, Sir Walter Scottin romaaneja, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Defoen Robinson Crusoe'ta, Chateaubriandin Atalaa sekä monia muita teoksia. — Minulla oli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Niitä olin usein ylärakennuksessa pöydällä seisten koulutovereilleni lausunut. »Äl’ yli päästä piruja, sä poika urhoinen!» Tämän säkeen minä ehkä nyt muistin istuessani yksin huoneessani, oudoin tuntein, odotellen pehtorin eli rehtorin tuloa. Minä päätin olla lujana, tiesinhän rehtorin ankaraksi mutta samalla leppoisaksi mieheksi. Suunnitelmanihan oli, että Portos saisi ottaa syyt selkkauksista niskoilleen. Minä heittäydyin vuoteelleni kootakseni voimiani ja ajatuksiani. Mankelihuoneessa oli jo koneen jytinä laannut. Kuulin, miten iso pesutuvan ovi narisi. Pihalta tuli Renki-Kustaa ja kulki huoneeseensa. Minä jyskytin seinään, pian tuli Renki-Kustaa luokseni. — »Mitäs nuari herra tahtoo?» — »Nyt on 'nuoren herran' laita niin ja näin, taitaa olla hiukan hullusti.» — »'Meni poika paimeneen, kadotti sen parhaan lehmän, kuusi käski kulkemaan, koivu lupas tiskun taskun pienen pojan pempun päälle.'» — »Niin — huomenna ehkä hutkitaan, luulen, että koulun rehtori tulee tänne huomisaamuna, Kustaa on hyvä ja tuo minulle huomenna jäitä kellarista, täytyy tässä tekeytyä sairaaksi.» Kustaa virnisteli tapansa mukaan ja läksi sitten talliin sukimaan vanhaa Pokua.

Minä koetin yöllä lueskella saadakseni unta. Kirja putosi permannolle. Kuulin, miten yövartiat kuhmurasauvojaan katuun kolkuttaen, turkkeihin puettuina, huopasaappailla kulkien astelivat ikkunani alitse. Kirkontornin kello löi kai kaksi kertaa. Minä vaivuin horroksentapaiseen uneen. Joku ravintolasta kotiin hoiperteleva, myöhäinen yövieras kulkea kupsahteli kotiinsa. Kaikki oli niin hiipivän hiljaista. Hiiret vain vikisivät nurkissa, kulkivat ihan korvani ohitse, seinäpaperin takana pitkin seinähirren rakoa. Minä otin hermostuneena puukkoni ja iskin hirren rakoon. Hiiret vilisivät vikisten pakoon permannonalaisiin pesäpaikkoihinsa. Niin, niin… Huomenna minä asetan pienen, pyöreän hiiriloukun, jossa on seitsemän reikää, ihan valkean uunin eteen ja te, hiljaisuuden häiritsijät, satutte satimeen. Usein olen sohvalla hiljaa istuen nauttinut siitä, miten te liukashäntäiset, pippurisilmäiset, piskuiset olette livahtaneet loukkuuni. Renki-Kustaa vie teidät huomenna halkovajan taakse, ravistaa teidät rautahäkissä kuoliaaksi ja heittää rikkatunkiolle. — Mutta huomenna minä itse ehkä voin olla loukussa. Vuori tulee hiiren luokse, koska hiiri ei eilen tullut vuoren luokse. Vuorenvahva, vakava rehtori tulee minun luokseni, sen minä arvaan, sen minä aavistan. Mutta antaa tulla vaan! — Siellä lyseon punatiilisen rakennuksen kellarikerroksessa on vankikopintapainen ja sen kopin edessä on kalteritkin, johon koulun vanha vahtimestari sinut suuren syntisen raukan, nuoren syyllisen syntipukin lukitsee loukkuunsa. Sinne sinulle vaivaiselle vangille tuodaan ruokaa, et saa edes tupakoida, vaikka sinulla kotona on lupa vedellä haikuja. Saat siellä könöttää, lukea kyllä saat, mutta et saa välitunneilla luokkien pitkällä käytävällä laskea leikkiä etkä leksotella. Kuulet vain siellä syvyydessäsi, helvetissäsi koulun korkeudesta ja totisesta taivaasta kuuluvat koulupoikien askeleet. Kuulet koulukellon kalkatuksen, sen kellonnuoraa olet itsekin saanut tempoa. Kuulet ehkä juhlasalin urkuharmonien äänet, pojat ovat rientäneet saliin kuulemaan uskonnonopettajan aamuhartauspuhetta. Istut hiljaa kuin hiiri loukussasi. Joku toveri tuo sinulle sitten salaa tupakkaa ja puhuu sinulle lohduttavia sanoja. Jäät yksin miettimään, että onhan tämäkin julma ja samalla hullunkurinen, keskiaikainen, drakooninen rankaisutapa loukata nuoren koulupojan pientä ylpeyttä, vilkasta vapautta, rangaista häntä siitä, että hän on hiukan maistellut muskattiviiniä ja tapellut nuorten, raakojen, ylivoimaisten sällihampparien kanssa Tähtipuistossa. Koulun laki?! Minä olen koulun laki minä! L'état c'est moi!

Huomenna tulee tuomari tutkimaan syytettyä ja syyllistä. Karsseri ja kalterit tässä tämäntapaisen pojan perii. Tai ehkä käy pahemmin. Huomenna ei taida auttaa, vaikka osaisit ulkoa historian lukukirjan koko Ludvig neljännentoista valistuneen ajan tai luettelisit sormenpäilläsi numeroita unohtaen senaikaiset nerot, puhuisit Moliéren näytelmistä tai selittäisit juurta jaksaen renessanssiaikuisen Dante Alighierin Divina Commedian sisällön. Tiedät, ettet osaisi, korkeintaan voisit luetella vain kirjailijoiden nimet. — In dulci jubilo! Crapula mundi! Voisit pitkälle, kaljupäiselle latinankielen opettajalle selittää, että crapula-sana on latinalaista alkujuurta, mutta sille rehtori taitaisi vain ivallisesti hymähtää.

Sinä muistat, että sama »hongankolistaja» eli »iso» lyseoon pyrkiessäsi istui ensi luokan pulpetilla Gulliverin näkemänä jättiläisenä sinun pienen, penkillä istuvan peukaloisen, mitättömän pelokkaan pisteen edessä tutkimassa sinun suurta taitoasi, sinun »Valmistavasta koulusta» saamiasi alkutietoja.

Niin, huomenna pauhaisi tuomion pasuuna. — Kirja putosi toisen kerran permannolle. Vihdoin minä nukahdin.

Aamulla minä heräsin. Renki-Kustaa koputti oveen, toi jäitä kellarista. Minä asetin niitä pyyheliinaan ja käärin sen ikäänkuin sairassiteeksi otsani ympäri. Olinhan nyt kuin mikäkin von Döbeln Juuttaalla. Kirjoituspöydällä taisi ehkä olla Vänrikki Stoolin tarinat. »Äl’ yli päästä piruja, sä poika urhoinen!» — Ei pöydällä silloin eikä ennenkään koulusta kraapatessa ollut Charles Paul de Kock'in romaania, kuten Eino Leino erehdyttävän hupaisesti on »Elämäni kuvakirjassaan» kertonut. — Makasin vuoteessani ja katselin ovea. Palvelustyttö oli tuonut minulle aamukahvini. Tyttö oli pistänyt avaimen kiuasmuurin kranssilta matalan oven avaimenreikään, ovi oli jäänyt lukitsematta. Silloin… silloin minä kuulin rehtorin pesutuvan palkeilla kajahtavat, vankat askeleet. Hän koputti kumeasti oveen ja astui huoneeseen. Minä koetin näyttää hyvin sairaalta, silmäni kävivät raukeiksi ja väsyneiksi. Minä lepäsin side otsalla vuoteellani ja katselin kattoon.

— No mikäs Larsonia vaivaa! sanoi rehtori napoleonimaisella äänellä.

— Olen tässä hiukan sairastellut, sanoin minä valittavalla äänellä.

— Taitaa Larsonia vain vaivata se toispäiväinen krapula.

— Kuinka niin? Uskooko rehtori kaikenlaisten pahojen akkojen puheita!

— Kyllä minä tiedän! Mitä te olette tehneet?

— Kuinka niin?

— Ent' sitten?

— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! sanoin minä.

Ja sitten minä aloin selvitellä sotkuista asiaamme. Olimme Aramiksen kanssa käyneet koulupoikien mukana tapamme mukaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla asemalla katselemassa Helsinkiin lähteviä junia. Asemalta palattua olimme kuulleet »Tähtipuistosta» melua ja tappelun tohinaa ja me menimme tietysti hyvinä tovereina auttamaan Portosta, joka sällien kourissa jo oli joutunut alakynteen.

— Ent' sitten? kivahti rehtori.

Kieleni alkoi kangertaa, mutta minä koetin urheasti jatkaa keksimääni juttua.

— Larson valehtelee!

— Kuinka niin?

— Minä tiedän, että te olitte juoneet ja olleet humalassa. Minä olen jo saanut varman tiedon asiasta.

— Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää, lausuin hiukan masentuneena.

— No mitä te sitten joitte?

— Joimmepahan muskattiviiniä.

— No mistä te sitten sitä saitte, ent' sitten…!

— Saimme Kostuksen puodista, se on siellä halpahintaista ja…

— Ent' sitten!

— … se maksaa kaksi markkaa pullo.

— Ent' sitten! — Rehtori hiukan hymähti.

— Mitäpäs enää muuta…

— Larson saa huomenna tulla kouluun kuulemaan johtokunnan päätöstä tässä ikävässä asiassa. — Rehtori meni ja paiskasi oven kiinni.

* * * * *

Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. Karsserin kynnykselle minut vahtimestari vie, jollei tässä käy vieläkin hullummin. Ent' sitten! Niin, ent' sitten? Sitten minä lähden pois kaukaisille merille, junkkarikouluun tai pyrin tohtori Bergbomin puheille Helsinkiin päästäkseni teatteriin näyttelijäksi. Miksi minut panivatkaan kouluun! Äitihän se tahtoi, niin, niin… ent' sitten!

Minä viskasin otsaltani jääpussin sohvalle. Von Döbeln oli kärsinyt taistelussa tappion. Aramis oli ehkä ollut heikko, Aramis oli ehkä tunnustanut. — Tai oli sitten joku kaupungin julkea juoru-akka käynyt kantelemassa. Viimeinen johtopäätökseni tuntui totuudenmukaisemmalta. Minä pukeuduin. Läksin vakavana yli kotipihan, nousin keittiön rappusia. Keittiön kautta kuljin keittiön viereiseen ruokahuoneeseen. Vaiti istahdin ruokapöydän ääreen, minä pöydän päähän, oikealle puolelle äitini. Hänen kasvonsa punoittivat vielä, tapansa mukaan ahkerana askarreltuaan aamusta iltaan saakka keittiön kuumuudessa palvelustyttöjen kikattaessa juopottelevan, käheä-äänisen kyökkikarhumme, entisen Sauna-Ullan ärhentelyille, jonka hautajaisia olen »Katupeilin kuvissa» kuvannut. — Pöydän vasemmalla puolella istui sisareni. Vaiti me siinä, aamu-auringon paistaessa äitini harmaisiin hiuksiin, aterioimme. Katselin säälillä ja rakkaudella näitä jo hopealle hohtavia hiuksia, katselin kurttuisia, kovassa työssä karaistuneita käsiä sekä sinisenharmaita, lempeitä silmiä. Hän katseli minua kuin kummeksien. Siskokin loi minuun kysyvän katseen. Heitä kummastutti minun vakava vaiteliaisuuteni, sillä olinhan tavallisesti vilkas istuessamme aamiaispöydän ääressä. En tahtonut tehdä äitiä levottomaksi, olihan hän yllinkyllin saanut sydämessään kärsiä minun yöretkistäni, hurjapäisyydestäni ja kesyttämättömästä kevytmielisyydestäni. Ei ruoka oikein maistunut sinä aamuna, vaikka tavallisesti, kirjat kainalossa, ensimmäisenä juoksin matematiikantunnilta kotiin kuin karkuri ja olin nälkäinen.

— Minä nousin pöydästä. Sanaa sanomatta minä kuljin yli kotipihan kamariini, sieppasin lakin naulakolta ja läksin maantietä pitkin ohi vanhan Birger Jarlin linnan, ohi viheliäisen, venäläisen kasarmin. Sen avonaisista ikkunoista kuuluivat huonosti harjoittelevan soittokunnan räikeät ja epäsointuiset, pauhaavat sora-äänet. Bassotorven kirotun korahtava, hullunkurisen kaamea ääni seurasi ja kiusasi korviani rientäessäni pois pitkin vanhaa poppelikujaa kaupungin puistoon, jossa olin viettänyt hilpeän lapsuuteni ajan Vanajaveden rakkailla rannoilla. Siellä minä istahdin rantatien penkille ja jäin miettimään tulevaisuuttani. —

* * * * *

Olivatko kaikki asiat nyt aivan hullusti? Erotetaanko minut koulusta? Huomenna pitää mennä lyseoon, siellä opettajakunta ratkaisee minun kohtaloni. Ai, ai, ai! sanoo aina Skrepa. Siellä koulun alakerrassa on karsseri ja kalterit. Siellä saisi istua ehkä koko opettajakunta. Ovat itse nuorina juoneet ehkä parempaa ainetta kuin mitä muskattiviini on. Joivat vanhempina jotain ihan ihmeellistä kotitalojensa puutarhoissa. Mekin, pienet paapatit saimme lapsina sediltä lusikallisen jotakin hemasevaa ja makealle maistuvaa. Taisi olla totia. Niin, lusikallisen vain. Eihän se meitä pieniä kaatanut. Ja sitten me pienet pojat ehkä hiprun hiukkasen humalluimme ja pyllyilimme pensaikossa. Ajattelin siinä penkillä istuessani, että ei hätä ole tämän näköinen. Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! Teillä opettajilla lie ollut sama pieni synti kuin meillä piskuisilla, minulla ja muilla pojilla istuessanne koulunpenkiltä.

Kaupungilla oli jo kulkenut huhuja meidän toispäiväisistä seikkailuistamme. — No niin! Kuljin tyyntyneenä poppelikujaa pitkin takaisin kaupunkiin. Kotiin tullessani oli hilpeännäköinen, vanha Renki-Kustaa nyt vakavan näköinen. Ajattelivat kai kotona, että missä minä nyt taas olen ollut. Olinhan kerran muka päättänyt tehdä mykkyyden lakon saatuani nuhteita. Mutta vereni vilkkaus lopetti pian lakon. Sanoin kerran äidilleni päivällispöydässä, kun hän kysyi: — »Kenen kanssa sinä olet ollut?» — »Hyvä äiti, mitäs se teitä liikuttaa… minussa on koko syy… Mutta kuulkaas, minä kerron erään tarinan: Kerran kun C.M. Hellmanin luokse tuli eräs taiteilija kysymään, onko Pohjolan Anakreon, riemun runoilija, kotona, Hellmanin arkipäiväinen vaimo oli vastannut: 'Han gick ut med den slusken Sergel?' 'Hän meni Sergelin, sen lurjuksen kanssa juopotteluretkille.' — Kuulkaas, mamma, Sergel oli aikoinaan Ruotsin suurin kuvanveistäjä.» Ehkä sisareni hymähti. [Hän lahjoitti minulle myöhemmin eräänä jouluna »Goethes Werke» teoksen.] — Minä jatkoin tarinaani: »Kun sitten Bellmanin kuvapatsas hänen kuolemansa jälkeen paljastettiin, tuli Ruotsin kuningas onnittelemaan Bellmanin leskeä ja sanoi: — 'Minä onnittelen Teitä siitä, että Te olette elänyt niin lähellä suurta vainajaa.' Bellmanin leski tokaisi syvään niiaten: 'Salig mannen var så sällan hemma!' — 'Se minun miesvainaani oli niin harvoin kotosalla!' Kuningas lienee hymähtänyt.» Niin päätin minä tarinani.

Äiti ei nyt nauranut viisailla silmillään minun sutkauksilleni. Sisareni oli myös vakava. Minä aloin aavistaa, että he tiesivät sitä, mitä minä nyt en olisi tahtonut tietää. Tiesin, että äitini piti minun uhkarohkeudestani sekä urheilijan reippaudestani, mutta tiesin myös, että hän salassa joskus itki minun hurjia hullutuksiani, tiesin ja tunsin, että nyt minunkin piti olla vakavana.

Menin pesutuvan takaiseen kamariini. Nyt oli lähdettävä lyseolle. — Tapasin Birger Jarlin kadulla Aramiksen. Hän oli samalla Canossan-matkalla lyseolle kuin minäkin. Kuljimme yhdessä ohi entisen Seurahuoneen, jonka palosta muistin, että ryssäläiset sotilaat varastelivat pelastamiaan tavaroita. Kuljin ohi »Hämäläisen» kirjapainon, josta kuului painokoneen jyskytys. Tiesin, että painopojat siellä parasta-aikaa latovat pikkukaupungin hassunkurisesti toimitettua lehteä. Kuljin ohi vanhan lääkäri Granlundin talon. — Kaupungissa kävi huhuja, että tämä lääkäri, Lammin »Vanhankartanon» isännän v. Platenin ja hänen kauttaan myös Johan Ludvig Runebergin ystävä, yhdellä ainoalla reseptillä saattoi parantaa kaikkia tauteja. Puhuttiin, että hän oli päättänyt elää niin kauan kuin vain tahtoi. Väitettiinpä häntä vapaamuurariksikin. Ihmeen mies! Näin likinäköisen vanhuksen joskus ajelevan kaduilla jikikääseissä, nenällä mustat silmälasit. Se jikikääsi keikkui siinä palotornin kadun kivinotkossa, aivan siinä Borgin talon kohdalla. Ihmetohtori ja itse ihme! Mene tiedä, mitä oli miehiään! Siinä Granlundin salaperäisen, kaihikatseisen talon portinpielessä istui aina pieni, valkoinen villakoira, joka kiukkuisesti haukkui meitä kouluun kulkevia, koulusta viimeisen tunnin jälkeen kotiin juoksevia, isoavia ja iloisia koulupoikia. Se villakoiran haukunta oli minua aina harmittanut. Muistan, että kerran oikealla jalallani nostin sen pienen, valkoisen, räyhäävän rakin vatsan alta ilmaan ja siirsin sen kadulle.

Tällaisia muistoja minä mietin katsellessani punaisista tiilistä rakennetun lyseon otsikkokirjoitusta. Kullatuilla, isoilla kirjaimilla oli katonrajan alle piirretty latinalainen lause: Labor improbus omnia vincit: Rehellinen työ kaikki voittaa! — Joku latinankielen erikoistaitoinen, leukaileva, tyhmä oppilas oli huomauttanut, että improbus sana voi merkitä myös sanaa epärehellinen. — Me astuimme nyt portin kautta lyseon sisäpihalle, ohi makkirakennuksen, jossa salaa välitunneilla tavallisesti käyttiin tupakoimassa. Oikealle kaartaen nousimme lyseon rappusia pitkin toiseen kerrokseen. Oudosti kajahtivat askeleemme kiviseiniin. Pohjanpuolisen, pitkän käytävän poikki me astuimme hiukan arkoina seitsemännen luokan huoneeseen.

Vanha, viippuva vahtimestari tissutteli ja tassutteli pitkin käytävää. Hän avasi nyt varovasti oven etelänpuoliseen opettajien huoneeseen. Päivä paistoi Tähtipuistoon, sen heijastus häilähti mustalle luokkataululle. Taululla oli jonkinlaisia liidulla piirrettyjä numeroiden koikaleita. Näiden haihtuvia hahmoja oli kissankäpälällä koetettu poispyyhkiä tästä matoisesta mammonan maailmasta. Oli jonkinlaista salaperäisyyttä ilmassa. Niin, nythän siis ratkaisee vihreän pöytäverkansa ääressä koulun korkea raati, tuleeko meidän osaksemme nyt kurja karsseri ja kalterit vai karkoitus ja erottaminen koulusta. Tärkeäntomerina ne kai nyt siellä istuvat ja — miettivät. Vanhat paatuneet pedagoogit ja peruukit miettivät. Miettivät, mitä tehdä näille hurjimuksille. Koulun laki, L'état c'est moi! Minä olen valtio minä! Niin, niin, mutta mitäs siitä sanoo koulun laki! Sanokoon mitä sanoo, minä ajattelin, voin minä lähteä muille maille, en minä ole ennenkään vähästä häikäillyt. Tämä koulu on usein tuntunut koekaniinilaitokselta, kaikki opettajat eivät ole olleet toveria, jotkut tyhjiä, pisteliäitä puuylijumalia. Meidän monen oppilaan äly oli ehkä joskus terävämpi ja vilkkaampi kuin monen opettajan, me luimme klassillista kirjallisuutta, me ajattelimme, he ajattelivat ehkä usein vain sitä, mikä koski heidän kuukausipalkkaansa. »Qvem Juppiter odit, pedagogum fecit!»

Niin virkahti kerran joviaalinen latinankielen opettaja eräällä tunnilla. — »Boni fratres, me kierrämme tässä vain leipäämme!» Näin oli sama opettaja kerran lausunut virkatovereilleen, kun nämä välitunnilla lyseon korttelin aitauksen ympäri kulkien olivat haukkomassa raitista ilmaa.

— Ent' sitten! sanoin minä Aramikselle jatkaen omia ajatuksiani. No antaa tulla vaan!, ajattelin. Mitä te, vanhat, ymmärrätte nuoresta runoudesta, teidän kuivakiskoisuutenne tappaa tunteen tulen ja runouden rikkauden! Mitä te, elämässänne ehtyneet, mustankirjan lainlaatijat, nyt ymmärrätte, ette ehkä mitään muuta ymmärrä kuin, että nyt pitäisi kaataa kahden nuorukaisen kaunis tulevaisuus. A la bonne heure! Olkoon menneeksi! Minä lähden merille! Minä en ihmettele enää mitään. Nil admirari! En ihmettele enää mitään! Uskokaa unisiin aaseihin ja juoruaviin alvariakkoihin!

Artturi, Aramis nauraa minun levottomille leikinlaskuilleni. Hän alkaa mustalle taululle piirtää karsserin kuvia ja ristikolta.

* * * * *

Vahtimestari kulkee korridoorissa. Kuulemme, miten hän hiljaa avaa opettajahuoneen oven, me kuulemme, miten hän sen sitten taas hiljaa sulkee. — Muistan, että hän yhdellä tulitikulla sytytti kahden luokkahuoneen kattolamput palamaan. Sitä taitoa me kaikki ihmettelimme, että kas kun ei se poropeukalo polttanut näppejään. Ehkä nyt opettajat kahdella tulitikulla illalla sytyttävät yhden salinsa kattokruunun palamaan —, kun ensin ovat toimittaneet tärkeän tuomarintehtävänsä. Minä sanon Aramikselle: »Liituapas nyt naamataulusi, että näyttäisimme hyvin kalpeilta. Kublai!» Ja niin me aloimme liidulla kalventaa kasvojamme kuolinnaamioiden näköisiksi.

Vahtimestari kulkea kepsuttaa taas pitkässä käytävässä, askeleet lähenevät, hän naputtaa ovellemme. Me ymmärrämme ystävällisen yskän. Puhuvatko nyt ankaran areopagin jäsenet suuresta runoudesta. Eivät! He istuvat avonaisen lukon takana, niin, niin, niinkuin mekin nyt avonaisen lukon takana seitsemännen luokan huoneessa. Mutta huomenna me istumme ison, lukitun karsserin oven ja lujan, rautaisen salvan takana. »Lasciate, ogni speranza, voi che entrate.»

Me astumme vahtimestarin edellä näennäisesti kalpeina opettajahuoneeseen. Tällä matkalla tiesin tai olin jo sitä ennen tullut ajatelleeksi sen tosiseikan, että opettajat parjaavat kuukauskokouksissaan äksypäisiä oppilaita, usein suosivat teeskenteleviä »fidespoikia». Oppilaat taas parjaavat hyviäkin opettajiaan ja parjaavat usein syyttä suotta.

Me syytetyt, Aramis ja d'Artagnan, seisomme oven suussa kalmankalpeina. Vihreällä veralla katetun, neliskulmaisen pöydän ympärillä istuvat opettajakunnan jäsenet. Pöydän päässä istuu vararehtori »paavi», repii punaista partaansa ja rykii. Ajattelin: missähän on »pehtori»? — Ehkä hän on »kraapannut» tästä hänelle vastenmielisestä istunnosta. Siinä istuvat pöydän ympärillä kuivakiskoinen, jesuiittamainen vanhapoika, rokonarpinen, kärttyisä uskonnon opettaja »rupikukko», kaljupäinen, pitkä »hongankolistaja», lempeä latinankielen opettaja, aina savolaisella huumorilla varustettu: »Mäne loukkoon!» Muistan hänen kerran tunnilla minulle sanoneen, kun minä nauroin eräälle hullunkuriselle, latinalaiselle sanalle, mikä suomenkielelle käännettynä merkitsee: itsestään. Sain sen näljän takia seistä nurkassa. Siinä istuu »jassi», venäjänkielen ankaran tiukka, pieni opettaja, joka enemmän ja ahkerammin poltteli Livadia-savukkeita kuin me koulupojat »hörrien» ääressä pesutuvan takaisessa kamarissa. Jassi nosteli aina housujaan ja syyteli suuttumuksen sanoja laiskanläksyläisille niin, että sylki singahti etupenkin painajien silmille. Miehessä oli tulta ja tarmoa ja sitä vierasta, kiusallista kieltä opittiin — kuin pakosta. Minä sain häneltä usein korkeimmat arvosanat. — Kerran eräällä tunnilla opetettiin meille epäsäännöllisten umeret ja isdohnut verbien taivutusta. Edellistä sanaa käytetään ihmisistä ja jälkimmäistä eläimistä puhuen. Välitunnilla saimme tiedon, että keisari Aleksanteri kolmas oli kuollut. Minä huudahdin silloin pojille: Aleksander treetii isdoh! Aleksanteri kolmas on kuollut!… Saman keisarin kuvan minä kerran poistin salimme seinältä; floretilla me vannoutuneet vihaajat puhkaisimme sen pesutuvan takaisessa huoneessani. Tämä teko ilmiannettuna olisi voinut aiheuttaa pitemmänkin karkoituksen, ehkä — Siperian tundrojen taakse. Vahinko, ajattelen nyt jälkeenpäin, ettei silloin samalla ponnella meille voitu opettaa ranskan ja englannin kieliä, joiden taitoa elämän taipaleella olisin kipeämmin tarvinnut lukeakseni suurten sivistyskansojen suurta runoutta niiden alkukielillä. — Ehkä siinä pöydän ääressä istui »Saksan tantti», saksankielen opettajatar, jolle olen kiitollinen siitä, että sain koulun pääsytutkinnossa reput, opin epäsäännölliset verbit ja opin jälkeenpäin ominpäin harrastamaan saksan kieltä. Ehkä siinä istui yläluokkien matematiikan opettaja, tiukkahuulinen, kylmänkuiva, argussilmäinen, kuhmunenäinen Sargren, jolta sain usein ehtoja. Häntä minä pelkäsin kuin pahinta painajaista. — Hän oli ostanut kaupungintalon ihan »Pitkänsillan» seutuvilta, satulamaakari Heleniuksen talon, entisen »Pitkänkrouvin» alapuolella olevalta tontilta. — Olinhan kuullut, että Nummisuutarin Iivari Eno Sakerin tavattuaan juuri siinä samalla Sargrenin, entisellä »porvari Nyylunnin» pihalla oli kaivolla juottanut janoavaa »luukasaa», laihaa koniaan. Ja sitten olivat kuomat ja kaverit ehkä lähteneet »Pitkään krouviin», kun nurmijärveläinen teini, Stenvallin Aleksis, sitä ennen ensin oli lähtenyt läheiseen Klepoffin puotiin myymään kauppiaalle makulaaturipaperiksi »Kanervala» runokokoelmansa.

— Niin, olivathan ne lystiä poikia, se iloinen Iivari sekä hänen rohkea enonsa Sakeri, joka oli saanut »apskeetin» niin raittiusseurasta kuin poliisin virastakin. Niin, niin. — Nyt saisimme mekin »apskeetin» koulusta, minä iloinen, sinisilmäinen d'Artagnan ja Aramis, käärinenäinen, tummaverinen, etelämaalaisen näköinen, espanjalainen naisten ritari. Näitä ajatuksia vilahti ehkä mielessäni, kun katselin sitä vihreätä pöytäverkaa. Muut opettajahahmot peittyivät jonkinlaiseen olympolaiseen puolihämärään. Näin kai seinällä Euroopankartan ja katselin kattoon. Minä vaaleaverisenä olin kai kalpeampi kuin liidulla puuteroitu, armas Aramis. Aramis katseli jalkoihinsa.

Ja sitten se alkoi.

Sen Euroopankartan viereltä alkoi pienen karttakepin paukkinan tavoin kuulua kurkun kröhinää. »Paavi» alkoi rykiä ja raapia punaista partaansa. Maantieteen opettaja, lyseon kirjastonhoitaja, vararehtori alkoi nyt lukea opettajakunnan tähän suuntaan laadittua pöytäkirjaa: »Niin, hömm, hömm…

Opettajakunta on nyt tarkoin tutkittuaan teidän toisiltaisia rikkomuksianne päättänyt karkoittaa kaupungista Larsonin neljäksi kuukaudeksi sekä Artturi J:n kuudeksi kuukaudeksi. Hömm, hömm… Ja kun te palaatte takaisin kouluun, hömm, hömm… niin opettajakunta puolestaan lupaa unohtaa teidän rikkomuksenne. Menkää nyt kotiin!» Hömm, hömm, höh!…

Kumarsimme ja läksimme.

* * * * *

Niin, mene nyt kotiin, siellä äidin kyyneleet, neuvot ja neuvottelut! Olin kai kaikkien mielestä nyt hirveän rikollinen ja paha, paatunut koulupoika! Pois kolmen peninkulman päähän kaupungista, yli kaupungin rajapyykin ja paalun taakse! Sellainen vanha pykälä oli koulun vanhassa laissa. Filosofoin Danten Divina Commedian mietelmiä ajatellen: »Jos nyt sen kolmannen peninkulman päässä olevan rajapyykin ja lahon paalun kohdalla sattuu olemaan talonpoikaistalo ja siinä talossa sattuu olemaan kaksi kamaria, toinen kamari kotikaupungin rajapyykin kielletyllä puolella, toinen kamari siellä vapaan maaseudun puolella, niin olisikohan minulla vaivaisella, hurjapäisellä, kurjalla koulupojalla oikeutta koulun lain mukaan kulkea siitä toisesta kamarista siihen toiseen kamariin. — Höm, höm… Mitäs sanoo siitä koulun laki?

Mutta sitten tuli pelastus! Äitini oli saanut isäni vanhan hyvän ystävän ja lauluveikon, Pohjoisten kartanon hyvän herran, Karanderin (Karan) tulemaan kotitalooni. Sitten me yhdessä eräänä aamuna retkutimme karkoituskärryillä, tuuloslaisilla rattailla hyvän hevosen vetäminä ohi punaisten virstantolppien. Saavuimme ensimmäiseen Heinikankaan kievariin. Ukko Karander-Kara tarjosi minulle hiukan olutta. Koko matkalla hän jutteli vain hauskoja kaskuja. — Tämä suuri humoristi ja ihmisystävä ymmärsi nuoren huimapään, nuoren koulupojan pienet huolet ja harmit.

Olen muissa nuoruuden muistelmissani kuvannut oloani Tuuloksessa Pohjoisten kartanossa. Saavuin sinne parhaimpaan metsästys- ja kravustusaikaan toimeenpannakseni huveja ja seuraleikkejä uusien ystävieni Toikon Teppojen, Soitto-Puuskien, Suutarjussien, Hennojen, Annien ja pitäjänpomojen parissa. Palasin sieltä täysin tervehtyneenä ja elämäniloisena neljän kuukauden karkoitusajan kuluttua kotikaupunkiini. Kun astuin punatiilisen lyseon rappusia pitkin yläkertaan, tapasin minä korridoorissa seitsemännen luokan kohdalla Pehtorin. Hän tuli minua reippaana tervehtimään, paiskasi kuin vanhempi toveri kättä ja sanoi: »Terve tuloa! Larson on nyt mies!» Mies! Se sana menee nuoreen koulupoikaan kuin tuores terva kuivaan puuhun, se vaikuttaa herkkään, heräävään mieleen enemmän kuin kaikenlaiset teeskennellyn tyhjät, turhat varoitukset.

Äiti oli leppynyt, rangaistusaika oli päättynyt. Kun astuin yli kotipihan, tapasin minä vanhan Renki-Kustaan tallin kynnyksellä, minä sanoin hänelle: »No mitäs Kustaalle kuuluu?»

— He — mitäs nuarelle herralle ittelleen kuuluu?

— Mitäpäs tässä…

Minä menin talliin ja silitin vanhan Pokun kaulaa. Sitten astuin pihalle, vanha vesitynnyri oli vanhalla paikallaan, mankelihuone oli paikallaan. Astuin matalan oven kautta huoneeseeni, jossa oli hiukan ummehtunut, tunkka ilma. Kaikki oli paikallaan, kirjakaappi oli paikallaan. Avasin kirjakaapin oven. Kaikki oli paikallaan. Kirjahyllyllä oli Alexandre Dumas pèren kirjoittama romaani »Kolme muskettisoturia» vanhalla paikallaan.

Entä sitten?

Ei siitä sitten mitään sen enempää. —