KILLIN ENSI SEIKKAILU

Kuljen kaupungin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vivahtava, ruskeasilmäinen, pystykorvainen koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsateelle.

Joki on mustansininen. Ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja viileiden, kiemurtelevien, käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä.

Vastapäätä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isolla veneellä. Voimakas pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkiin päin länsituulen varassa. Siihen sekoittuu lääninsairaalasta tuleva karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa, keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä.

Rantatienpuoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin isot sammakon silmät.

Vastapäisellä, sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis lantaröykkiöllä, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rantapuussa.

Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieraimissaan ensi keväänsä ilon. Se jättää vanhan pukinsarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkkyvän variksen, joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla.

Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää sairaalan rannan vanhasta piilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat ja syytävät suustaan rivoja sanoja Kiltille. Tätä ei Killi enää voi kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, se ei näe edessään sammakonsilmää ja yht’äkkiä polskahtaa se railoon.

Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne? Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen pää vilahtavat esiin. Silmänräpäyksen kuva! En voi juosta heikolle jäälle, sillä se pettäisi. Musta railo ammottaa, varis vaakkuu kuin hullu vahingonilosta, ja sen puoliso sairaalan puussa vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat, ilkeät puolisot ainakin. Hukkuuko koira veteen? Voiko se omin voimin nousta? Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat vihreinä niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa se on jäällä. Se pudistaa karvojaan, sitten se hetkeksi luo silmäyksen railoon, lähtee juoksemaan korkeata rantalaituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni. Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät ja ensimmäinen seikkailu! Sitten kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa, karvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on lentänyt jääröykkiön lantaläjälle. Sitten se katselee minua silmiin, mutta ei heiluta häntäänsä. — »Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se vanha varis vain ärsyttelee sinua», sanon minä sille. »Syksyllä, kun päästään metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!» Minä käännyn ja alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin, Killi juoksee edellä. Emme puhu kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä tuntuu ikäänkuin rakkaammalta, kun se oli vähällä loppua, ja se on opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enää koskaan railoon tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä eikä koskaan hauku niitä. — Sillä eihän niiden liha ole mitään herkkua!

Niin, se oli Killin ensimmäinen kevätkylpy, sen ensi keväässä, se oli sen Paanin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria, salaisia seikkailuja varten.

Me kuljemme iloisina kotiinpäin, mutta ukkovaris lantaröykkiöllä ja sen kyhmynokkainen, puoliso sairaalan karboolinhajuisessa puussa mäkättävät kauan meidän takanamme, mutta me emme enää välitä heistä.