THALEIJAN TEMPPELIHERRA

Muistelmia Kaarlo Bergbomista

Asuin siihen vanhaan, hyvään teatteriaikaan Teuvo Pakkalan luona Helsingissä. Jo sitä ennen olin usein nähnyt vilahdukselta »tohtorin» vanhassa Arkadia-teatterissa, käydessäni tapaamassa näyttelijätuttaviani. Siihen aikaan oli teatterin ravintola biljardipöytineen sekä pianohuoneineen jonkinlainen eri taiteilijain piirihengen kokoutumis- ja seurustelupaikka. Kuulin kulissien takana harjoituksien aikana tohtorin terävän äänen näyttämöltä. Minä pelkäsin ja kunnioitin tätä miestä, niin mielelläni kuin olisinkin tahtonut päästä tämän teatterimme suuren luojan ja hallitsevan järjen läheiseen, henkiseen yhteyteen. Me nuoret kirjailija-alut ja elämänrikkaat »maan toivot» täytimme tavallisesti siihen aikaan pienen »viinapolttimoteatterin», jota keisari Aleksanteri siellä käydessään oli sanonut ladoksi, joka ilta antautuvalla ja alttiilla, vastaanottavaisella mielenhartaudella sekä lämpöisellä läsnäolollamme. Me valloitimme vanhan Arkiksen etumaiset, sinisellä sametilla verhotut pienet, natisevat permantotuolit. Usein kuukauden lähestyessä loppuaan me tyhjiä kukkaroitamme tutkiessamme vippasimme toisiltamme tavanmukaiset viitosemme voidaksemme olla mukana ensi-esityksissä, sillä meidän rakkaat mammamme eivät ehkä vielä olleet ehtineet lähettää meille tavanmukaisia kuukausirahojamme. Saimme toisinaan tyytyä kahteenkymmeneenkin penniin voidaksemme kirjoittaa kotiin, että me ahkerasti kävimme luennoilla ja edistyimme »alma materin» hellässä hoivassa — ja tarvitsimme rahaa. Mutta vastalahjaksi tohtori tarjosi meille kokonaisen aartehiston, sarjan klassillista, draamallista kirjallisuutta: Shakespearea, Schilleriä, Calderonia, Molièrea, Holbergia, Hebbeliä, Björnsonia y.m. Saimme ihailla Ida Aalbergin, Axel Ahlbergin ja Lindforsin mestariluomia. Kaikessa sovussa näimme näiden sanataiturien säestävän toinen toisiaan niillä pienillä, piukkuvilla palkeilla, jotka edustavat tätä maailmaa ja joilla tohtorin määräyksen mukaan »ryssän kasarmin» puolisia kulisseja käännettiin. Siellä se kuuluisa teatterikissakin Mikko loikoili tohtorin aition kohdalla näyttämöllä. Sitä kissaa Taavi Pesos-vainaja aina kuului teitittelevän häätäessään sitä puku-aitiosta: »Olkaa hyvä ja menkää ulos!» Samalla näyttämöllä harjoituksien aikana ei kulissijuoruista päättäen aina vallinnut sovun henki. Aspegren saattoi vihapäissään heittää florettinsa »paratiisiin», kuninkaallinen Akseli saattoi joskus väsyä suureen Idaan tähän tapaan: »Kuulkaa, rouuvva Aalberg, miinä oolen raakastanut teitä niin moonta vuootta, että miinä aalan jo vääsyä teihin.» Taavi Pesonen, jota tohtori oli pahoittanut laulamaan yhä uudestaan samaa laulua, saattoi huumorin heleä välke silmissä joskus tohtorille huomauttaa, että: »tohtori kai pitää tästä laulusta, koska minun niin usein täytyy laulaa sitä uudestaan». Kävi juttuja sellaisiakin, että ukko Achté ja tohtori usein kinastelivat ennen esiripun nousua. Kerranpa ukko Achté oli ennen Faustin esitystä hyökännyt näyttämölle huudahtaen: »Tässä pöydän pitää olla!» — »Eipäs kuin tässä», intti tohtori vastaan. Kun ei muu auttanut, antoi tohtori merkin nostaa esiripun. Esirippu nousikin, mutta Achté tarrautui siihen kiinni, joten hänen trikoohousunsa tulivat näkyviin. Itsepäinen, jääräniskainen »pummi» sai tahtonsa perille. Katsomosta kajahti raikas nauru.

Jokaisella nuorella kirjailijalla siihen aikaan oli tuleva taiteen marsalkan sauva piilossa selän takana. Kukaan ei sitä hevillä rohjennut jättää tohtorin tarkastettavaksi, sillä hän oli tunnettu ankaraksi, teräväksi mieheksi, joka yhdellä ainoalla satiirisella sanallaan hallitsi koko teatterikoneistoa, henkilökuntaa ja meitä nousevia pieniä kiertotähtiä. Sillä monen meidän salaiset ajatuksemme kiersivät teatteria ja aivoissamme liikkui näytelmäsuunnitelmia. Me pyrimme teatterin auringon ja valontuojan piiriin, mutta ujoudessamme pelkäsimme tätä hedelmöittävää kosketusta, mikä oli antava joko henkisen, suuren sysäyksen tai kuoliniskun tulevaisuuden toiveillemme.

Olin julkaissut »rallatukseni», joissa olin kuvannut hämäläistyyppejä. Ehkä joku oli vihjaissut tästä tohtorille. Mene, tiedä. Kerran minä seisoin Arkadian tupakkahuoneessa, jonka seinälle oli kiinnitetty oma runoni, jonka kerran Hämeenlinnasta olin lähettänyt Turkuun, Arkadiateatterin taiteilijoille muistoksi heidän lähdettyään kiertueelle kotikaupungistani Auran armaille rannoille. Silloin tulla tassutteli tohtori hyväntuulisena ovesta tupakkahuoneeseen. Hän oli vanttera, hartiakas mies, kulki hiljaa, hiukan kumaraisena, omituinen, samalla hyvänsuopa ja hiukan ivallinen hymy viisailla, pyöreillä kasvoilla. Isossa karkea-pystytukkaisessa päässä, tuuheiden kulmakarvojen alla, rauhallisten ripsien raossa paloi kaksi kaikkiymmärtävää, hengenhehkuista silmää. Niiden syvä katse oli tarkka ja tutkiva. Jäykkä, härkämäinen niska kannatti itsepäistä, taipumatonta, tarmoa puhuvaa päätä. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kaulaa kiersi vaatimaton, alaspäin käännetty kaulus, musta pieni kravatti peitti sen pienen aukon, minkä korkealle napitetut liivit jättivät paljaaksi. Kulki näennäisesti kuhnustellen kuin mikäkin vakava, vaatimaton muurarimestari. Mestari, niin! Vapaan taiteen vapaamuurarimestari, jonka koko olemuksessa oli jotakin suuren-yksinkertaista ja monumentaalista. Rakentaja Solness, niin! Mutta rakentaja, joka ei horjunut oman, sielunsa luoman rakenteen harjalta. Hän kulki vankkana maan kamaralla, kuin mies, joka tiesi, mitä tahtoi, joka antoi taikasanan, jota täytyi totella. Sillä vaistomaisesti tuntui hänen seurassaan siltä, että hän kuitenkin kaikitenkin tarkoitti kaikkea hyvää ja suurta Suomen nousevalle näyttämö- ja näytelmätaiteelle.

Tohtorin astuessa tupakkahuoneeseen siirsin vaistomaisesti savukkeeni seinän peltiselle tuhka-astialle. Tohtori äkkäsi minut nurkassani, lähestyi, antoi kättä ja sanoi veitikkamainen välke syvissä silmissä: »Kuulkaas, herra Larson, ettekö kirjoita meille jotakin?» Ei sen enempää. Meni pian kuten oli tullutkin. Mutta minä jäin siihen sopertelemaan sekavia sanoja. Päässäni kävi kuin humaus. Minä saisin siis yrittää, saisin kirjoittaa näytelmän. Minua muistettiin, minulta toivottiin jotakin! Minulla oli siis mahdollisuuksia. Tie oli auki, tie taiteen epätasaiselle taipaleelle, tie auki näyttämölle ja avaraan maailmaan. Minä saisin yrittää, minun yritykseni saisivat ymmärtäjän, kohottajan… Kun olin tointunut pökerryksestäni, tuli Kaarlo Keihäs luokseni ja sanoi: »Voit olla hyvilläsi, tohtori oli hyvällä tuulella!»

Kului aikoja; näin tohtorin silloin tällöin kadulla ja kulissien takana. Monella meidän nuoremmasta taiteilija- ja toveriryhmästämme, johon kuuluivat Eino Leino, O. Manninen, E. Katila, Pontus Artti, K. Kytömaa, E. Aaltio, K. Murros y.m. oli ehkä salaisia näytelmäkirjallisia syntejä omillatunnoillamme. Kerrottiin, että niitä kotimaisia näytelmien käsikirjoituksia kuljetettiin harva se viikko Yrjönkadun varrella asuvan tohtorin rappusia pitkin hänen asuntoonsa. Kerrottiin kaameita kaskuja siitä, miten kirjailijaparka sai lukea tekeleensä tutkivan tuomarin edessä. Jos tohtori silloin käännähteli ja siirtyi esim. tuolilta sohvalle, oli se merkki heikosta kohdasta näytelmässä. Ja jos hän kulki ikkunan ääreen ja katseli kadulle kääntäen sinulle selkänsä, oli se merkkinä siitä, että pistä pillisi pussiin: jos toiste tulet sillä pillillä kerjäämään kuin entinen kulkuripoika niin saat enemmän keppiä kuin kakkua. Olit saanut »pumssit».

Teuvo Pakkalan luona asuessani Pakkala kirjoitteli moneen kertaan »Tukkijoella» näytelmäänsä ja minä sepittelin siihen laulunpätkiäni. Pakkala sai karsia ja kirjoitella uudestaan tohtorin ohjeiden mukaan. Siihen aikaan heräsi minussakin harras halu saada näyttämölle jotakin. Olinhan kirjoitellut juhannuslauluja! Niistä kai sukeutui aine ja aihe pikkunäytelmääni »Juhannustulilla». Olinhan nuorena koulupoikana ja ylioppilaana ollessani maaseudulla esittänyt Kiven »Kihlausta», R. Kiljanderin pikkukappaleita y.m. Nyt piti rustata oikea oma, pieni laulunäytelmä. Sen päähenkilö Lassi hahmoittui vähitellen eläväksi keskustaksi, jonka ympärille punoin pienen juhannusrakkaustarinan mittymaarialauluineen. Olin sitä kirjoitellut jo pitkän matkan loppua kohden, mutta Lassin lopullinen kohtalo ei minulle vielä ollut selvinnyt. Näytelmän sain viimeisteltynä valmiiksi vasta Hämeenlinnassa.

Eräänä päivänä Aleksanterinkadulla kävellessäni tuli tohtori Kaarlo Bergbom vastaani. Hän oli ennenkin seisahtunut kadulla puhuttelemaan minua, udellen tähän tapaan: »No, herra Larson, eikö teillä jo ole näytelmää? Me odotamme teiltä…» Sentähden en kiiruhtanut nytkään askeleitani ohikulkiessani. Takanani kuulinkin ystävällisen äänen. Pyörähdin ympäri, tohtori alkoi taas: »Kuulkaas, herra Larson, kirjoitatteko jo näytelmää?»

Minä siihen: »Kyllähän minulla sen tapainen olisi…»

Tohtori siihen: »No, kertokaapa nyt sen sisältö!»

Aloimme hiljakseen kävellä, hiljakseen minä siinä selvittelin näytelmän henkilökuvia, toimintaa ja juonta.

Tohtorin Yrjönkadun 13 varrella sijaitsevan asuinpaikan pääovelle päästyämme minäkin olin päässyt näytelmäni loppuratkaisuun, ja tohtori tokaisi: »Eikös se Lassi voisi saada yksi huushollerska?»

»No, enhän minä juuri huushollerskaa ole tarkoittanut, mutta pitänee ajatella jotain lystiä Lassillekin», minä sanoin hiukan hämilläni naurahtaen.

Erotessa sain sitten kehoituksen tulla seuraavana sunnuntaina Yrjönkadun 13:een lukemaan »Juhannustulilla»-näytelmää.

Koitti sitten se siunattu sunnuntai. Minä astelin kuten monet muutkin ennen minua, oikea pahanmoinen parraskuume kallossani, pitkin huokausten tai helpoitusten rappusia tohtorin asuntoon.

Ystävällinen oli vastaanotto, mutta siitä huolimatta vaivasi minua jonkinlainen »skakkus», kuten ennen ylioppilastentissä. Aloin lukea pientä kansanpilaani. Vilkaistessani papereistani tohtorin kasvoja näin niillä vuoroin vilkkaan ja vakavan viisaan ilmeen, vuoroin jotakin homeerisen hymyn tapaista. Siinä sitten lukiessani tohtori kerran nousi tuoliltaan ja asettui sohvaan istumaan. Sanat takeltuivat kurkkuuni, minä vilkaisin ikkunaan ja ajattelin, että milloinkahan se pahus kääntää minulle selkänsä ja katselee ikkunasta kadulle. Melkeinpä olisin nyt mielelläni tahtonut olla kadulla. Mutta vihdoin minä taas karaisin kurkkuani ja tahtoani ja luin yhä suuremmalla vauhdilla ja helpoituksella näytelmän loppua kohden, sillä tohtori ei kertaakaan ottanut pelkäämääni, kohtalokasta askelta ikkunan luo, mikä uutimien tavoin olisi esirippuna laskeutunut kaikille nuoruudenherkille tulevaisuuden näytelmä-unelmilleni. Esirippu ei laskenut, vaan päinvastoin nousi kuin pieni aurinko Hämeessä juhannusaamuna pehmeästi kumpuilevien, sinisten vaarojen takaa.

Näytelmäni kohtalo oli ratkaistu. Kadulle päästyäni minä riemussa rientäen suoraan sanoen lensin. Sellaisia sitä ollaan nuoruuden häikäisevässä luomis-ilon huumeessa, voidaan olla vieläkin, vaikka elämä on yhtä ja toista karistanut pois juhannusaikojen suviseppeleestä sekä kuluttanut joskus marsalkansauvan kieroksi kulkurin kepiksi.

Kotikaupungissani minä sain sitten lopullisesti näytelmäni valmiiksi. Eräänä riemuisena remu-Vappuna se sitten myöhemmin esitettiin in dulci jubilo Kansallisteatterin uudessa taidetalossa täytekappaleena 2-näytöksiselle »Vapunpäivänä»-nimiselle näytelmälle, serpentiinien sinkuessa kaduilla, ylioppilaslaulujen kajahdellessa.

Tulinhan jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa. Kerran hän oli Hämeenlinnassa ja asui matkustajakodissamme, muistaakseni N:o 4:ssä käytävän vasemmalla puolella. Edellisen illan olin kai viettänyt kotikaupunkini pikkutaiteilijain ja pikkuporvarien parissa »Kaupungin Hotellissa». — Minä makasin myöhään aamulla pesutuvan takaisessa huoneessani ja podin pientä pohmeloa. Silloin palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että joku vieras herra tahtoi minua tavata. »Minä en lähde mihinkään!» — minä sanoin, sillä olin päättänyt olla jatkamatta juominkeja. Joku viiniveikko siellä nyt varmaankin tahtoo minua tavata. Ehei! Minä tahdon tänään tehdä työtä! Jonkun ajan kuluttua tyttö tuli uudestaan ja ilmoitti sen herran lakoonisesti sanoneen, että »pitää tulla joko elävänä tai kuolleena». Mitä? — Ei tämä ole laitapeliä! Ei! Nyt on varmaan joku vanha kaukovieras talossa. Kavahdin pystyyn, pian minä pukeutuneena astuin N:o 4:ään. Siinä seisoi edessäni itse tohtori Bergbom. Sohvalla oli jonkinlainen matkalaukku, pöydällä näin Sophokleksen »Antigone» näytelmän. Ujostelin hiukan sameita silmiäni ja olin muutenkin hämmentynyt. — »No, kuulkaas, herra Larson, ettekö te tahtoisi kirjoittaa tekstiä Lemminkäis-oopperaa varten?» — Estelin ja sopersin: »En taida kyetä laatimaan oopperatekstiä, mutta olenhan minä joskus ajatellut Lemminkäis-draamaa. — »Vai niin, vai niin.» — Ystävällisissä silmissä näin kehoittavan katseen. Lyhyt oli kohtaaminen. Tohtori kätteli ja läksi tapaamaan tohtori Kaarlo Forsmania (Koskimiestä), joka oli Antigonen suomentanut. — Tulinhan vielä jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa »Herra Valtuusmiehen» harjoitusten ja »Tuhkimo»-näytelmän johdosta, mutta syvimmän vaikutuksen on jättänyt muistini lokeroihin se hiljainen hetki Yrjönkadun varrella korkeiden, peloittavien ikkunanuutimien varjossa, jolloin ajatuksissani Lassin »huushollerska» muuttui maklakoivaksi Suntion-Taavaksi.

Kun muistelen tohtori Kaarlo Bergbomia, niin ajattelen vankkaa vuorta, joka kohoaa pienten, arkipäiväisten mäennyppylöiden ylitse. Siihen aikaan tuli vuori usein hiiren luokse. Nykyään saavat hiiret tulla pienten vuorien luokse. Ne vuoret eivät ole yhtä lujia ja lämminhohtoisia, usein ne saattavat olla kylmiä, vaihtuvia rapakivivuoria, joita ei mikään liikuta.

Jos tohtori keksi jonkun sellaisen runostelijan, joka kaukana maaseudulla ontuvilla jambeilla rapsutteli jotakin näytelmäntapaista, niin hän kirjoitti hänelle kehoittavan sanan, mikä sytytti ja synnytti. Siten hän »keksi» monet näyttelijät eri pikkuseuranäyttämöillä, siten hän »keksi» suurimmat näytelmäkirjailijamme, Kiven, Numersin, Kiljanderin ja Minna Canthin, joita hän ohjasi, opasti, kannusti ja kirkasti näytelmien kirjoittamisen jalossa, mutta kaikkein vaikeimmassa taidossa. Hän oli aina aulis antamaan apuaan, lukemaan teoksia. Hän itse tunsi ja tiesi, miten näytelmä piti kirjoittaa, vaikkei hänellä ollut yhtä suurta kykyä sitä itse luoda. Hänellä oli harvinaisen tarkka ja terävä, draamallinen silmä ja sen takana nerokas aihe ja ajatus. Siksi hän uhrautui, antoi koko elämänsä ajatukselleen luoda suurelle, suomalaiselle näyttämölle suuri, suomalainen näytelmätaide, nostamalla muita, alentamatta koskaan omaa suuruuttaan.

Oulunkylässä 15.12.1923.