PAIMENHUILU

Muistelma J.H. Erkosta

Muistan niin elävästi sen hetken, jolloin tutustuin Juhana Heikki Erkko-vainajaan noin kymmenen vuotta sitten. — Olin kyllä nähnyt hänet ennen ja olin kuullut hänen runoilijapersoonastaan. Salaisin toivoni oli kuitenkin kerran saada paiskata kättä tämän lämminsydämisen miehen kanssa, kuunnella hänen yleviä sanojaan, haastella hänelle mielihalujani. — Olin vuosi pari sitten saavuttanut ylioppilaslyyryni, jolloin: »Ei huolta ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan.» Mutta eipäs! Olipahan muutakin huolta. Salaa napertelin siihen aikaan runonpäitä pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani, rummutin pöytään, sormenpäillä laskien Shakespearen säkeitä ja muita runomittoja, jota työtä säesti pesumuijien kurikkojen läiskinä pesutuvassa.

Siinä alkukesän aikaan näin sitten Erkon Hämeenlinnassa matkustajakotimme käytävän hämärässä kopeloimassa puhelimen ääressä. Kuljin hänen ohitsensa ja tunsin hänet. Hän näytti siltä ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, selkä oli hiukan kumarassa, käynti hissutteleva, poskipäillä tumma punerrus. Harmaat, vakavat silmät tuuheiden kulmakarvojen alta tähystelivät jonnekin etäämmälle. Hienot, suonikkaat, pehmeät sormet ojentautuivat minua kohden: »Taitaa olla se nuori runoseppo, olen lukenut runonne 'Nuoressa Suomessa'»… »Kyllähän minä vähin»… sopersin hämmentyen. Ja niin oli tuttavuus tehty.

Kovin olin iloissani, ikäänkuin huumeessa saatoin minä hänet yli pihan omaan peräkamariini. Ja kun hän siinä sohvalla istui levollisena kuin vanha tuttu ikään, jonka jo usein on tavannut, laukesivat kielen siteet itsestään. Tuntui kuin olisi ollut juhlaa ilmassa. Olinhan saanut harvinaisen, hyvän vieraan, jonka läsnäolo ikäänkuin pyhitti pienen huoneeni. — Ja kun minä katselin hänen vakavia, myötätuntoisia kasvojansa, katosi hämminki ja sijaan tuli rauha ja luottamus. Omat mielijohteet ja kauan haudotut ajatukset saivat nyt heilimöityä, saivat vastakaikua, jota ne kauan olivat salassa odottaneet. — Hänelle uskalsi puhua, hän teki niin rehellisen ja vaatimattoman puhtaan vaikutuksen ja hän oli niin avomielinen, mikä on ainoa avain kolkuttaessamme ystävyyden portille. — Ja hän kertoi lyhyin piirtein koko elämänsä, miten hän Orimattilan kankailla patusti paimenena isänsä karjan jälessä, kertoi oppivuosistaan, aherruksistaan leipäkannikan kimpussa, Vilken koulusta, kertoi vaikeista kirjailija-oloista entiseen aikaan, jolloin tekijä vielä itse sai maksaa painatuskustannukset! Kuvaili, miten ammattitoimet sitoivat laajemmalle läikähtävän runoilijamielen vapautta. Niin — mustalaisluonnetta oli hänessäkin kuten useissa kynän, taltan tai siveltimen käyttäjissä, levotonta, kuohuvaa ajelehtimista elämässä paikasta toiseen eikä lepoa kussaan, lepona vain hengen kangastukset ja korkeat luomishetket, sitten taas epäilykset, mustan musta suru ja sitten taas ihanan kirkas elämän toivo, hänessä ehkä sittenkin enemmän horjumaton usko ihanteisiin, ihmisiin ja omaan kansaansa…

Ja todistukseksi siitä, että hänen sielussaan oli mustalaissointujakin, kerron kuinka hän kuvaili erästä merimatkaansa. Kerran Viipurissa asuessaan hän tunsi itsensä eräänä päivänä omituisen levottomaksi. Kaikki painosti, ei halua, harrastusta, ei päämäärää. Jonnekin piti päästä, pois, pois, kuka pakotti, kuka käski? Veri vaati! Pois jonnekin, missä tuska talttuisi, sydän ja ajatus avartuisi, vapaus, vapaus! — Ja niin hän kulkee satamaan ja näkee lähtöään valmistavan kaljaasin, saa kipparilta tietää, että kaljaasi lähtee Itämerelle päämääränä Kööpenhamina. Hän pyytää päästä mukaan. Mitähän ne ajattelivat, eihän hän ollut kippari eikä kauppias, muuten vain lähtisi — kummallinen päähänpisto — tahtoi merelle…? — Ja sinne hän sitten kiiti pienen kaljaasin kannella ali asvalttimustien pilvien, pois kotimaasta, pois Suomen raukoilta rannoilta. — Myrsky yhä nousi, meri raivoili ympärillä niinkuin se olisi käsittänyt oudon merenkulkijan sielun myrskyn. Toisena päivänä meri yltyi niin hurjahyrskeiseksi, että se kahlasi yli kannen, sulloi mereen lastia, ja laivamiehet hätääntyneinä hääräsivät purjepuiden alla, meri uhkasi upottaa pienen aluksen… Hätä oli suuri, laivamiehet näyttivät tottumattomilta, silloin sanoi outo merenkulkija heille: »Heittäkää minut mereen niinkuin profeetta Joonas heitettiin, ehkä myrsky siitä talttuu.» — Kolmantena päivänä myrsky taukosi ja kaljaasi laski saarivaltakunnan valkoiseen pääkaupunkiin.

Jotain tuohon tapaan kertoi runoilija ja minä olin jo unohtanut, että istuimme rauhallisesti pienessä pesutuvan takaisessa kamarissa, johon tavallisesti kuului ainoastaan veden myrskytön, laiska läiskinä pesupunkissa. — Hän nousi usein puhuessaan, käveli pitkin lattiata ja hänen jykevä vartalonsa ulottui miltei mataliin kattoparruihin saakka, oikea käsi teki innostuneita liikkeitä. — Ehkä tuossa sutkauksessa Joonaksesta piili pientä leikkiä, itse-ivaakin, sitä en tarkoin muista. Muistan Erkon aina vakavana, hänen ihanteellinen luonteensa oli sellainen, harvoin kuulin hänen remahtavan nauruun, sensijaan näin joskus ohiliitävän hetken hymyn…

Se päivä oli juhlapäivä, se päivä oli kirkkaiden toivojen ja kajastavan tulevaisuuden onnenpäivä, se päivä merkitsi minulle paljon. Ylitsevuotavasta runoilijasydämestään jakeli hän, poismennyt runoilijaystävä, niin runsaasti muillekin. Nuori hän tahtoi olla ja nuorten parissa hän paraiton viihtyi. Nostaa hän tahtoi nuoria, kehoitti ja antoi sysäyksiä aroille aikeille. Ja niin uskalsin hänelle ilmaista salassa haudotut nuoret toiveeni, jotka olivat mustan, vahakankaisen kannen sisässä. — Sen olin täyteen runoilla rustannut pesutupakamarin hiutuvassa hämärässä, mutta vielä useampia sellaisia mustia vihkoja olin minä toivottomana heittänyt vanhanaikuisen, kalkilla valkaistun uunin liekkeihin.

Aika oli kulunut niin nopeaan, ettei sitä huomannutkaan, vielä kauan olisin tahtonut pitää vieraan luonani. Ja kun hän nousi, hänen leveä varjonsa taittui pienen huoneen seinäpaperille ja ilta-aurinko kimmelsi vihreänvipevien ruutujen läpi kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä. Ja kun hän astui pois ja katosi pienestä ovesta pesutuvan hämärään, tuntui kuin huone olisi ollut tyhjempi kuin ennen. Mutta samassa humahti veri vilkkaaksi, henkinen juopumus täytti mielen, syöksähdin riemullisessa mielentilassa ulos kadulle, yli »Pitkän sillan», läpi Idänpään kylän, pois, pois maallepäin metsien kuningashuminaa kuuntelemaan. Ja ajatukset hyppelivät edessäni kuin ilosta hullaantuneet linnut aidanseipäältä aidanseipäälle vietellen yhä kauemmas pois ahtaista oloista, väljemmille aloille, vapauden merelle ajoi aatos. Mutta edessäni pilkoitti vain Katumajärven alakuloinen silmä, Hämeen hämäräsilmäinen sisäjärvi…

Jo samana kesänä tapasin Erkon uudestaan Tampereella. Kauan etsittyäni löysin hänet Konsulinsaaressa, missä hän lasipillien ynnä muiden kummallisien kojeiden avulla tarkasti kaikellaisia pirtupulloja. — Niin, hänhän oli viinantarkastaja! Mikä kohtalon iva! Ruusu- ja viinimäkien tarhuriksi olisi hän ehkä paremmin sopinut, sillä hänen paimenlaulunsa ovat Hämeen kirsikka- ja maaraintarhoista puristettua, puhdasta luonnonviiniä. — Minä toin hänen tarkastettavakseen laulutekeleeni. (Hän osasi mielestäni paremmin tarkastaa runoja kuin viinaa.) — Ja kun minä näin, miten vahakangaskantinen, rakas vihkoni, mikä oli ollut salainen, moni-öinen iloni, katosi hänen povitaskuunsa, niin minä hätkähdin, mutta aavistin samalla, että se olisi hyvässä tallessa, lämmintunteisen miehen povella, eikä se pehmeä, hienosuoninen käsi sitä raatelisi, herkästi se koskisi, kääntäisi lehtiä ja miettisi…

Laulujuhlille oli menossa mies, laulujuhlille runojen rikas seppo, jonka säveliä jo kansakin hyräili ja jolle se jo oli laittanut riemuporttejaan, kun hän kunniakulussa oli matkustanut läpi Suomen pitäjien. — Niin, — muutaman viikon päästä sain minä sitten postissa vihkoni, johon runoilija oli sinikynällä reunaan piirtänyt myötätuntoisia ajatuksiaan. Osoitteeksi kirjankuoreen oli Erkko kirjoittanut »runoilija», mikä arvonimi niin pätevältä taholta saatuna tuotti minulle erityistä iloa, vaikka hän lähetyksen johdosta kirjoittamassaan postikortissa vaatimattomasti lausui, ettei se arvonimi olisi viimeinen, viitaten siten yliopistollisen arvon saavuttamiseen. — Niin — ja syksyllä koputin minä sitten kaikkivaltiaan kustantajan oveen.

Tapasin sittemmin elämässäni useat kerrat ylevän vainajan. Viimeisiä kertoja tapasin hänet hänen huvilassaan Tuusulassa, enkä minä silloin olisi voinut aavistaa hänen lähenevää, pikaista loppuaan. Jonkinlainen alakuloisuus häntä painosti, mutta elävästi otti hänen valpas henkensä osaa kaikkiin elämän pyrintöihin. Ehkä sekin seikka tuotti hänelle suurta pettymystä, ettei kansa, johon hän ihanteellisessa mielessään oli luottanut ja josta hän oli suuria uneksinut, ettei se kansa silloin, hänen viimeisinä elinpäivillään, ollut osoittautunut siksi, miksi hän oli sen laulanut. Ja omasta tulevaisuudestaan puhui hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä: »Sinulla on tulevaisuus edessäsi, minulla se jo on takanani!»

Poissa on hän nyt, mutta hänen henkensä elää meidän ympärillämme hänen teoissaan, isänmaanrakkaudessaan ja hänen lauluissaan, joista useat ovat muuttuneet kansallislauluiksemme. Herkkä, aatteille aukeava, vakava ja rehellinen oli hänen suuri runoilijansydämensä. Sellaisena muistelen häntä, hiljaisena, rehellisenä aatteen pappina ja miettivänä suomalaisena miehenä. Himmentymättömänä tulee aina muistossani kajastamaan se iltahetki, jolloin hän istui luonani pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani, tuo suuri vakavaotsainen mies, jonka varjo taittui seinäpaperille, kun ilta-aurinko kuulti läpi himmeiden ruutujen kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä.

Hollolan Jalkaranta, Ranta-Kustaan mökki 7.VI.07.