PELURI

Hänen huulensa olivat sinertävän paksut ja silmissä oli ahne ilme. Hän kulki pihallamme, hän kulki huoneissamme ja söi ruokiamme. Meidän vajassamme oli vanhojen rahojen kokoelma. Erikoisesti näkyi hänen mielensä kärkkyvän niitä. Kaupungissa huhuiltiin, että hän oli rikas, että hänellä oli paljon kultaa, hopea-astioita, hopealusikoita, tätä maailman tavaraa, joka pian tulee ja pian katoaakin.

Hän pelasi korttia kaupungin herrojen kanssa, aina hän voitti, aina hän osasi lyödä pöytään oikean valtin ja hänellä lie ollut pelitovereita, jotka merkkikielellään tai salaisilla viittauksilla auttoivat häntä uhkapelissä. Kerrotaan, että kun eräs venäläinen upseeri oli menettänyt kaikki rahansa, tämä pyysi häneltä joko takaisin lainaksi rahansa, jonka oli ottanut rykmentin kassasta tai antamaan hänelle revolverin. Silloin tämä viekas, kylmä ukko neuvoi häntä ostamaan revolverin. En tiedä, ampuiko upseeri itsensä.

Ukko Seisten oli ahkera onkija, ehkei juuri onkimisen takia. Hän sai aina kaloja, kun muut eivät saaneet mitään. Hänen talonsa rikastui, hänellä oli kaupungin ulkopuolella Hattulanselän varrella Mierolan sillan luona kalamökkinsä, jonka hän oli laatinut hyvin omituisen näköiseksi. Se näytti nukkekaapilta, jonka seinille oli piirretty ihmeellisiä, isoja kuvia ja oven yläpuolelle sana: Johorimoikkus.

Isäni oli iloinen, antelias ja tuhlaava luonne. Tuo tunnoton peluri huomasi kai isäni luonteen heikot puolet ja alkoi seurata häntä kuin varjo. Kun ulkoravintolassamme oli mitä vilkkain elämä, kun vaivoistamme, äidin ahkerista puuhista keittiössä alkoi kertyä hiukan varoja, niin ukko Seisten istui jossakin sivuhuoneessa pelaten korttia kuin näön vuoksi. Kun sitten ravintolavieraat alkoivat poistua ja elämä alkoi käydä hiljaisemmaksi, istuivat salapelurit lepattavien kynttilöiden ääressä korttia läiskien.

Isäni oli väsynyt illan työstä. Hän tahtoi laulaa ja laskea välitöntä leikkiään. Mutta nämä hämmähäkkiherrat istuivat vain sivuhuoneessa ja odottivat uhriaan. Ukko Selstenin kuiva leikinlasku veti isääni siihen sivuhuoneeseen kuin perhosen lentämään vasten liekkiä. Äitini varoitti turhaan ja läksi huokaillen nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi, olivat vieraat poissa, koko illan tulot poissa, viimeistä penniä myöten. Tämä viekas, laskeva ukko Seisten tartutti isääni pelihimon, hän viekoitteli isän kaikenlaisiin rahaselkkauksiin. Hän oli kotimme paha henki.

Tapahtui sitten, että ukko Selstenin hyvä vaimo kuoli. Nyt seurasi käänne, oman kohtalon kova isku ja sen surkea seuraus. Seisten huomasi elämänsä yksinäiseksi, häntä oli tyydyttänyt rikkauksien kokoaminen väärällä tavalla. Niin toi elämä hänen tielleen naisen, ruman ja raihnaisen, honottavan, juopotelevan ja juonikkaan. Entinen rauhallinen kotielämä muuttui nyt ukko Selstenille maalliseksi helvetiksi. Kun hän ei saituudessaan myöntänyt uudelle vaimolleen rahoja, tämä alkoi häneltä varastella. Vei hopeamaljat, hopealusikat ja möi ne salaa. Vaimo kävi kuin kurja kummitus kaduilla likaisine hameliepeineen. Ukko Seisten piti häntä viisaana ja ihaili muka hänen terävää järkeään. Ja niin alkoi vähitellen ukko Selstenin väärällä tavalla ansaittu omaisuus huveta. Hänen täytyi myydä talonsa.

Kävihän se ukko Seisten vielä kalassa, sai joskus hauen, useimmin vain särjen, joka ei kelvannut kissallekaan. Ja niin alkoi kaikki rappeutua. Kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että ukko Seisten muuttaisi kaupungin ulkopuolelle pieneen mökkiinsä. Sinne hän muuttikin. Ukko Seisten istui onkivapa kädessä virran luona, mutta harvoin kala enää tarttui hänen onkeensa. Kalatkin alkoivat häntä kartella.

Hän möi pianonsa äidilleni. Hän sai viekkaudella isäni kuoleman jälkeen, jolloin talomme oli vararikon partaalla, vanhojen rahojen kokoelman myytäväkseen. Möi sen hyvästä hinnasta ja pisti suurimman voiton omiin taskuihinsa.

Senkin jälkeen hän toisinaan vielä kävi talossamme, hän söi päivällispöydässämme, hän huokaili ja katsoi välttelevin katsoin äitiäni ja sanoi, että kaupunkiin johtava, maalta nouseva mäki tuntui hänestä viime aikoina raskaalta. Hänen vaimonsa kuoli. Jonkun ajan kuluttua hän itsekin kuoli. Kuolinpesässä oli tuskin penniäkään.

Lapsen vaistoni ja hellän äitini hyvän sydämen sytyttämä henki vaikutti, etten koskaan ole voinut kärsiä uhkapeliä missään muodossa. Koulupoikana kanootilla soudellessani olin jo muuttanut nimen »Johorimoikkus» nimeksi »Nuoli». Olen sen jälkeen purjehtinut monessa elämän kovassa myrskyssä, joista olen kuin ihmeen kautta pelastunut. Olen oppinut halveksimaan ja karttamaan kaikkia vääriä pelureita, joille ihmisten kohtalo ei merkitse mitään. Heidän käy kuten käy:

»Ken tutkii suuret tuskat, mi pistää ihmisrintaa, ei pelaajilla viimein oo ees ruumisarkun hintaa.»