KOTITALONI

Minä muistan, miten minä kotitaloni katolla suurella nautinnolla luin jotakin kirjaa, ehkä De Koen Robinson Crusoe'ta. Tämän mestariteoksen olon myöhemmällä iällä lukenut vieläkin suuremmalla nautinnolla.

Kirjaa lukiessani olin niin syventynyt sen jännittävään sisältöön, etten huomannut mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mutta kun nostin katseeni kirjasta, minä näin alhaalla sijaitsevan »Stjärnan», »Tähtipuiston», sen vehmaat, kauniit puut ja herkkinä nukkuvat nurmikentät. Auringonsäteet välkehtivät puitten vihreillä, lepäävillä lehdillä. Tervatun kattohuovan haju huumasi minua, aurinko huumasi minua, minun nuori vereni kiehui ajatellessani ihmissyöjien ja mustien murjaanien julmia tekoja. Minä lojuilin hiljaa katolla, sillä tiesin, että minua pian kaivattaisiin. Olin tikapuita pitkin salaa kiivennyt katolle saadakseni olla yksin, saadakseni vaipua vapaan mielikuvitukseni maailmoihin.

Kuulin, miten kalkkuna pihalla kotkotti koleita kurkku-ääniään, kuulin, miten palvelustytöt sitä koettivat ärsyttää punaisilla esiliinoillaan. Kuulin, kuinka vanha Renki-Kusti meni talliin sukimaan vanhaa Pokua. Kuulin, miten pitkä, ystävällinen nokikolari tuli nuohoamaan sivurakennuksen uuninpiippua. — Pikkupoikana minä pelkäsin tätä, valkoisin hampain irvistävää, mustaa miestä kuin mörköä, mutta nyt olin jo alkanut ymmärtää, ettei hän ollut neekeri eikä ihmissyöjä. — Minä elin nyt vain Robinson Crusoen maailmoissa. Kuulin, miten hyvä äitini askarteli keittiössä, miten lusikat kilahtelivat ja lasit kilisivät, kun niitä puhdisteltiin. Musti-koira haukahteli unisesti portilla.

Valkeat, punasilmäiset kaniinit juoksentelivat tallinportailla. Kalkkuna-emo oli eksynyt kadulle ja muninut koville, pyöreille katukiville pehmeän munan. Palvelustytöt korjasivat munan ja ajoivat kalkkuna-emon taas pihalle. Tämä minua hiukan nauratti. Kuulin, miten leikkitoverini tulivat pihalle, pihan perällä näet oli rekki, jolla meidän oli tapana voimistella. Rekki oli pystytetty lähelle aitaa, minkä vierellä kasvoi karviaismarjapensaita. — Ja aivan lähinaapurissa asui Jean Sibelius. Borgin talon kulmahuoneustosta, vastapäätä pientä palotoimia, olin pikkupoikana ohi kulkiessani toisinaan kuullut viulun ja sellon soittoa. Siellä veljekset Jean ja Kristian soittelivat ja harjoittelivat yläluokkalaisten perustaman pikkuorkesterin esityksiä varten. [Jälkeenpäin olen nyt kuullut kuvaavan kaskun siitä, miten tuleva maailman maestro jo silloin pianon ääressä loihti omaperäisiä, outoja säveltään. Niiden salattu, syväsointuinen maailma taisi taitamattomalle lataukselle olla terra incognita et intacta, koskapa kerran eräs Sibeliuksen koulutoveri tokaisi hänelle tällaisessa tilaisuudessa: »Mitäs sinä, Janne, siinä rimputtelet, ethän sinä osaa soittaa, anna sinä Kröönlunnin soittaa valssia!»] Talvella kotipihalla leikkiessämme me pikkunaskalit pommitimme ullakon ikkunaa ja kuuluisaa säveltäjänaapuriamme lumipalloilla, kunnes me hänen pallojensa voimasta pakenimme. Tämän hän on minulle kerran itse kertonut.

Siinä samassa naapuritalossa pienen palokujan puolisessa päädyssä asui myös postimestari ja hänen koreana keimaileva, punaposkinen vaimonsa sekä heidän poikansa Gösta Perander sisarineen. Minä kiipesin toisinaan kielletyn lauta-aidan yli. Siellä me lapset vanhan piilipuun alla leikimme parturitupaa, Gösta saippuoi minun kasvoni, kynsi minun korviani ja oli minulle ilkeä. Hänen isänsä, pitkä postimestari oli ajoittaisjuoppo. Isän nukkuessa huumeessaan Gösta varasteli seteleitä hänen lompakostaan ja kätki ne Tähtipuiston pienen kesäravintolan kivijalan lokeroihin. Tämä teko minua kauhistutti, se vieroitti kisakumppanit ikipäiviksi.

Hämäriä ovat nämä muistoni siltä ajalta. Yläluokkalaiset olivat puolijumalia, minä vain pieni »kraparisti», jonka ylimieliset, samettilakkiset tupsuniekat jo olivat lumella kasvoja hieroen kastaneet »koulun uskoon». Normaalilyseon puinen rakennus sijaitsi aivan kulmittain vastapäätä kotitaloani. Olimmehan mekin mukana lumisotasilla eri luokkien välisissä, usein tuimissakin taisteluissa, mitkä saattoivat päättyä verisiinkiin otteluihin. Lyseon aidansolan luona kävi kuuma kamppailu, kiljuen kuin pienet punanahat me kraparistit ahdistelimme päämiehiä ja kuninkaita jääkovilla palloilla. Koulun kello kalkutti, neljännestunnin opettajat seisoivat juhlasalin ikkunoiden ääressä ja heristivät meille nyrkkejään, mutta mikään ei auttanut. Vasta kun Thermopylain sola oli vallattu, töytäsimme me luokkahuoneisiimme, istuimme penkeillemme verisin nenin ja kohmettunein käsin — ja saimme muistutuksia päiväkirjoihimme. —

Minä katselin nyt kotitaloni katolta Tähtipuiston pientä ravintolaa, mikä muistutti bambumajaa. Se näytti aina niin salaperäiseltä. — Puiston penkeillä istuivat nuoret parit kuherrellen. Silloin en vielä ymmärtänyt rakkautta. Näin katolta, miten koulupojat härnäilivät puolihullua kamreeria, joka polvistui heidän eteensä ja nimitti heitä kreiveiksi. Pojat olivat siitä hiukan mairiteltuja. Pian he lakkasivat kiusaamasta — ehkä he alkoivat huomata, että vähäjärkistä ei sovi ärsyttää. He eivät tietäneet, että arabialaiset kunnioittavat vähäjärkistä ja pitävät häntä pyhänä.

Olinhan minä lukenut Harun-er Rashid kaliifin Tuhannen ja yhden yön tarinoita kotimme salin hämärässä. Salin keskellä oli kysymysmerkin muotoinen leposohva ja sen keskikohdalla pieni, pyöreä pöytä, jonka ääressä hauskat sedät maistelivat iltatotiaan ja olivat iloisia. Ja siinä salinseinällä, eteisoven puolella, oli kuvanveistäjä Thorvaldsenin kuva, jonka lempeitä kasvoja ja sinisiä silmiä minä lapsena katselin ja opin niissä rakastamaan hyvyyttä ja sydämellisyyttä. Oven toisella puolella oli Kustaa Aadolfin kuva, jonka kehyksen yllä oli kullattu kruunu. Kuninkaan ylväs katse seurasi minua ihmeellisen itsepintaisesti astellessani salin permannolla. Majesteetillinen, tyyni mahtavuus johdatti mieleeni »Välskärin kertomusten» kirjavat tapahtumat ja taistelut.

Salin toisella seinällä oli kaunis, etelämaalainen, kultapuitteinen kesäkuva, sen etualalla oli puron yli johtava silta, nurmella pieniä pumpulinpehmeitä lampaita sekä pieni paimenpoika, joka niitä kaitsi, taustalla siintäviä kukkuloita, tuulimyllyjä ja punakattoisia taloja, jotka hohtivat heleässä auringonpaisteessa. Kuvan alla oli pitkä vanhanaikainen sohva, jonka koristeina oli kotkanpäitä. Koululääkäri B. kärkkyili aina tätä sohvaa sitä ostaakseen. — Sama korskean koppava herra komensi minut kerran, koulusta kraapattuani ja lääkärintodistusta hakiessani, näyttämään kieltäni hänen eteisessään monta monituista, mittaamatonta minuuttia, sillä aikaa kuin hän itse sisähuoneessaan pöllytteli ainaista sikarinpätkäänsä. Ajattelin, että kyllä minä sinulle nyt näytän kieltäni aivan julkisesti enkä enää nurkan takana. — Hän kärkkyili toisinaan portinpielessä seisten palvelijattariamme palvelukseensa. Humoristinen ja harmistunut äitini lähetti hänelle kerran katekismuksen, johon eräs kymmenennen käskyn kohta oli alleviivattu: Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palkollisia, karjaa, äläkä mitään hänen omaansa. Tämän kaiken takia olin oppinut tätä pataljoonan lääkäriä salassa halveksimaan, vaikka ennen olinkin ihaillut hänen sotilaallista ryhtiään ja hänen jäykkää harmaata leukapartaansa. Salimme kadunpuoleisella seinällä oli kaksi pitkää, korkeata peiliä, joista katsellen ihmettelin iloisia lapsonkasvojani. Pitkän kuvastimen vieressä oli etelämaalainen kuva, joka esitti nuorta, punahuivista vaimoa, lastaan olallaan kantaen, ruukku kädessä oli hän matkalla rantaan vettä noutamaan. Tätä taulua minun oli tapana ihailla päivän paistaessa huoneeseen. Se kuva synnytti nuoressa sielussani suloisia runokuvia.

* * * * *

Loikoelen hiljaa katolla uuninpiipun vieressä ja nautin omasta nuoresta voimastani ja nuoresta olemuksestani. Minä elän taas yksinäisessä Robinson Crusoen saaressa. Tahtoisin olla hänen »Perjantainsa», tahtoisin purjehtia pois kaukaisille merille kokemaan suuria seikkailuja. — Kuulin, miten talonpihallo tulleet toverini ärsyttävät kotitalon tallipässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Kuulen, miten vanha Renki-Kustaa hakkaa vajassa puita. Sen vajan yläpuolella on heinä vaja, jonka apilantuoksuisissa heinissä olen uneksinut. Ja nurkan taitse kulkien on salaperäinen takapiha, jossa kasvaa suuria nokkosmetsiä, pistäviä palmuja. Toisen naapuritalon lännenpuoleiset korkeat ikkunat kiiltävät himmeinä illan puolihämärässä. Sieltä naapurista tuntuu hivelevä maalin tuoksu, sillä siellä on maalarinverstas. — Kuulen askeleita alhaalta kadulta, mutta ne tuntuvat hyvin kaukaisilta, sillä minä kuulen nyt ajatuksissani vain neekerien paljaiden jalkojen hiipivät askeleet sekä norsunluisten nilkkarenkaiden kaamottavan kalinan.

Minä tunnen pienessä nenässäni alhaalta leviävän paistin käryn, mutta minä en vielä ilmaise itseäni. Tahdon olla yksin mielikirjani ääressä. Luulevat kai taas, että minä harhaan yksin kotikaupungin ympärillä polveilevia metsäpolkuja tai »Puistoravintolan» kauniita rantateitä Vanajaveden vierillä, missä vietin varhaisimman lapsuuteni ajan. — Muistan siltä ajalta isäni, joka vei minua uimaan, ui minua selässään kantaen keskelle järvenselkää — ja sukelsi, niin että minä rupesin huutamaan.

— Olen jo päässyt siihen kohtaan kirjassa, jossa laiva lähestyy yksinäistä saarta ja pelastaa Robinson Crusoen. Minä hengitän helpotuksesta. Ja kohta minä purjehdin kotiin vanhanaikaisessa englantilaisessa kolmimastolaivassa Robinson Crusoen seurassa. Tähtipuiston pieni ravintola näyttää nyt suurelta kajuutalta, saksankuuset mastopuilta. Sen majan salaperäisyys minua hiukan kammottaa, ikäänkuin siellä olisi mustia merirosvoja, sillä olen kuullut, että kaupungin herrat sekä vääräpeluri ukko Selsten lukittujen ikkunaluukkujen takana petaavat siellä öisin uhkapeliä pitkien kynttilöiden himmeässä valossa.

* * * * *

Iloitsen nuoresta olemuksestani. Kuulin, miten Pokun kavio kolahtaa tallin permantoon. Kuulen ilakoivien toverieni askeleet, ne loittonevat poistuen portista. Tiedän, että Krankin veljekset, joista toinen oli kai saanut nimen »Athos», tulevat taas iltapäivällä kanssani urheilemaan ja kisailemaan. Minä en ilmaise itseäni. Ylläni hohtaa huimaava taivas, puisto levittäytyy eteeni vihreänä, vellovana Atlantinmerenä. Allani vanhat, vapisevat vaarit kulkevat katukäytävällä vanhanaikaisiin sortuukeihin puettuina. Kansliaherrat senaattorin oloineen palaavat virastoista. Näen »tervakukon», katontervaajan mustat kasvot. Näen hänen kulkevan hienossa, hetken lohduttavassa hiprakassa pitkin vastapäistä katukäytävää. Ehkä hän on käynyt postiljooni Lönnin mamman keittiössä, joka ilkkuillen on kysynyt: — No kuinkas tervakukko jaksaa? — Tulin vain kanaani kattomaan, on hän vastannut. Tai on tervakukko »Pitkällä sillalla» tavannut kaupungin viskaalin, joka on ärjäissyt: Oletkos sinä, tervakukko, taas pöhnässä! — Siihen on kukko virnuillut: Älä sinä, fiskus, minua sinuttele, en ole itteänikään sinutelin sitte viime maanantain. — Ja tuossahan vanha, hyvä ajuri »Limmi» (Lindberg), joka lapsena nosti minut Puistolassa »troskaansa», ajaa petkuttaa nyt vanha, kulunut kaakki edessään vanhoilla, ränstyneillä rattaillaan pitkin koluista, mukulakivistä katua.

Minä suljen kirjani, sillä olen jo salamannopeasti ahmien lukenut viimeisen lehden. Minä suljen silmäni, sillä auringonpaiste alkaa valoisasti väsyttää nuorta ruumistani. Minun on nälkä. — Vanha kirkonkello on lyönyt kolme kertaa. Kuulen alhaalta äitini huudon: »Tule syömään». Ja minä laskeudun hiljaa pitkin tikapuita pihalle.