KARJALAISIA

Minä asuin silloin siinä Matti Tiaisen, pikkupalstatilallisen kaksikamarisessa talossa. Matilla oli iso perhe, iso tytär, roteva ja rohkea Mari, sitä seuraava nuori kasaveikka Ontrei-poika, isän silmäterä ja lempilapsi, sitten seurasi vain tytön tynnyköitä, pahnanpohjimmainen, pieni, aina kirkuva, kitisevä kehtolapsi. Matilla ei huolta huomisesta, eleli, aherteli pellollaan, söi minkä sattui saamaan. Jos mielestään oli kystä ja lientä liikaa talossa, niin se heti karjalaiseen tapaan piirakoilleen pistettiin omiin parempiin poskiin. Olihan heillä huolta kesävieraastaan, joka ehkä hiukan täytti heidän vajavaista rahamassiansa. Mutta toimeen tultiin. Olihan siitä Matin mökiltä viitisen virstaa »pokostalle», kirkolle, kun puodista piti kerran pari viikossa hankkia ruuanaineet. Mari se pääasiassa hääräsi päivät pääksytysten. Nopsasti teki työnsä, oli avosilmäinen karjalainen, jo immestä naiseksi puhkeava, punaposkinen, suorasukainen ja avomielinen. Äiti, suuren lapsijoukon synnyttäjä ja imettäjä, hiljainen, hiukan ärtyinen, mutta alistuvainen. Ja Matti pyylevä, aina housunlahkeet kintuilla riippumassa, lakki takaraivolla, alituisesti myhäilevä, hyväntahtoinen, tahdoton nahjus, leksotteleva äijänkäppänä.

Minulla oli hallussani toinen huone, jonka ikkunasta oli kaunis näköala vuonontapaiselle Laatokan lahdensuulle. Näin Laatokan häämöittävän sinisestä siimeksestä. Tein metsäpolkuretkiä ja harhailin Laatokan raukean rakkaita rantoja miettien henkeni nuoria töitä. Minä olin eristettynä maailmasta, mikä ajaa meitä kuin metsänriistaa paikasta toiseen. Me pakenemme elämästä ja itsestämme yksinäisyyteen löytääksemme taas toisesta yksinäisyydestämme oman itsemme ja oman ilomme. Kun palasin honkaisen työpöytäni ääreen, niin se pahnanpohjimmainen alkoi tavallisesti huutaa hurjalla äänellä, ikäänkuin se riivatun itsepintaisena olisi tahtonut osoittaa, että hänellä oli se oikea äänioikeus tässä matoisessa maailmassa.

Kuljin edestakaisin huoneessani repien tukkaani. Työstä ei tahtonut tulla mitään. Pakenin taas metsään papereineni ja kynineni, mutta siellä hyttyset, hetken heiluvat lapset, eivät antaneet minulle hetkenkään rauhaa. Tällaista oloa jatkui joku aika. Lopulta vihjasin hellävaroen, että eiköhän tuota vikisevää vesaa voisi hiukan paistatella ulkona auringon valossa. Se olisi sille terveellistä. Lapsi vietiin pihalle — sateellakin, johon minun täytyi kuitenkin panna vastalauseeni. Aloin kirjoitella illalla ja yöllä. Kuului kuorsausta tuvasta. Siellä makasivat kaikki mukulat mullinmallin, isä ja äiti samassa vuoteessa, Mari aivan minun huoneeni kohdalla seinän takana. Hän valvoi. Kuunteliko hän? Hän oli usein niin omituisesti katsellut minua, mutta ujous kai esti puhumasta jotakin, mikä oli sydämellä. Mutta silmät puhuivat suoraa, suloista puhtautta ja luottamusta. Tulipa häntä joskus säälikin: hän se puuhasi koko perheen puolesta.

Aamulla herättyäni olivat kaikki jo paitasillaan ja jalkeilla. Ontrei se vain penkillään veteli makeita uniaan. »Ontrei, noh, Ontrei, nousehan siitä!» Isä ravisteli hellävaroen: »Ontrei, nousehan jo, käyhän peltoa astavoimaan!» Ontrei vain liikahteli. Puolen tunnin aikana isä näin hoputti ja hoputti. Vihdoin Ontrei nousi. Pellolla hän haukotteli hevosen selässä ladan laahustaessa pölyisellä pellolla. Matti lähti haapiopahasellaan pokostalle ruokalihoja hankkimaan. Oli toripäivä, juhlapäivä meillä kaikilla. Äiti ja Mari olivat nyt puheliaampia. Ja Mari puhui, en tiedä miksi, ikäänkuin tarkoituksella kosijoistaan ja niille antamistaan rukkasista. Niin, olihan se tullut se rahallinen, kitsas Kuismakin, orhilla komialla oli taloon tullut. Viinakset oli pöytään paiskannut, puhunut puhemiehen keralla sulhaissanottavansa. Piirakat, liemet oli tarjottu, vieraalle kotiolutta kaadettu ja kotoista vieraanvaraisuutta osoitettu. Isä se oli laulaa lallatellut, äidin kärsivissä silmissä lämpöisempi kiilto, ja vekaroiden joukossa vikinä ja vilinä, minkä vieraan tulo aina aiheutti. Mari oli vain veikistellyt, velmuillut. Lopulta oli kosjo rekeensä pyytänyt, kainalosta kaapaissut. Olihan se Mari rekeen ruvennut, olihan se orhi kiidätellyt. Mutta ei oikea ollut kosjo, ei se onnen kosjo koltuskoineen, viluinen vieras vain. Reestä oli Mari hypännyt: »A tieltä mie hankehen hyppäsin!» Niin päätti hän kertomuksen kosijaretkestä ja nauroi niin, että hampaat hohtivat heleästi auringon valossa.

Jo saapui Matti iltapäivällä haapiollaan. Hän ei viitsinyt soutaa, vaan oli pystyttänyt purjeeksi repaleisen, ruskean säkkikankaan, joka laiskasti lepatti myötätuulessa. Perätuhdolla istui Matti virnistellen, rantaan ohjaten. Kaikki olimme vastassa rannalla, ensimmäisenä musta Mirri, joka kyyryili viikset veikeinä rantakiveä vasten haistellen joelta leyhyvää lihan hajua. Pian oli Matti rannassa, pian oli lihakin padassa, joka alkoi porista ja popotella. Mari kantoi huoneeseeni lihakeiton. Syödessäni huomasin, kuinka Matti tavan takaa raotti ovea. Kun olin lopettamaisillani syöntini, Matti astui suu mareessa huoneeseen ja kaappasi muitta mutkitta koko lihaliemiastian kainaloonsa ja kantoi sen tuvan pöydälle. Pian alkoi sieltä kuulua kuuden suun sopotus, maiskinta ja lusikkojen kilinä saviastian reunaa vasten. Tuossa tuokiossa oli liemi nielty ja nuoltu. Pirtissä oli hiljaista… Kylläpä nyt Matille uni maistui pitkän, vaivaloisen kirkkomatkan jälkeen.

Sellaiset ne olivat päivät Matti Tiaisen tutussa talossa, jossa varsin hyvin viihdyin. Minä olin taloon tyytyväinen ja talo minuun, emme häirinneet toisiamme. Matin ja vaimon välillä aina pientä kiukkuista kahnausta, murinaa ja mutinaa, mikä kuitenkin aina päättyi sovintoon, sillä Matti oli pohjaltaan hyvä ja hellä kaikesta leukailemisestaan ja saamattomuudestaan huolimatta. Mutta kerran äidin ja isän kinastellessa Mari jo kivahti ja kihahti: »Mitä sie, isä, äitiä kiusaat. Kun nuori olit, itse sie tyttölöi polvillas hypittelit, suussa siulla sanat ovat eikä syämessä!» Niin Mari. Isä virnisteli ja vaikeni katsellen syrjäsilmällä nurkkaan ja minun oveani kohden.

Tuli sitten juhannus, Karjalan kaunis praasniekka. Mari se hyöri ja hääri aamusta alkaen. Pesi tuvan lattian, puhdisti seinät, valkaisi vanhan uunin ja asetti katajanoksia uuniin ja ovenpieliin. Pöydälleni ilmestyi vihko tuoreita juhannuskukkia. Karkeloissa, illatsuissa oli oltu, Karjalan impien iloissa, kohahtavien kokkovalkeiden ääressä. Minä seisoin yöhämyisessä, valkoisessa valossa ikkunani ääressä ja katselin kaukaisia, siniutuisia vaaroja sekä Laatokan unisia ulapoita puolivalossa, joka levitti öistä, suvista kajastusta taivaan avarille seinille, muodostaen pilvistä purjelaivoja, itämaisia kaupunkeja, jättiläislohikäärmeitä, pumpulinpuhtaita torneja, upoten kullankellertävän sinireunaiseen, monikirjavaan, pohjattomaan avaruuteen. Ja yörastas soitti rakkaalleen rannan puussa. Väki tuvassa nukkui. Oli niin hiljaista, että minä itse kävin sielultani omituisen hartaaksi ja hiljaiseksi.

Seisoin lumottuna suuren, suvisen näyn vallassa. Olin ajatuksissani kaukana, jossakin Itämailla, Himalajan tuntureilla tai Gungan lauhkeassa laaksossa, missä mogrukukkaset keskiyön kasteessa kiilsivät ja tamarindimetsät uinuivat pyhien pagodien temppeliharjojen hohtaessa huimaavan korkeuden kaaren alla.

Olin niin vaipunut vaikutuksiini, etten huomannut oven liikkuvan. Hiljaa hiipien oli Mari tullut huoneeseen. Me katselimme toisiamme kuin kummastellen ja oudostollen. Päivällä me naurelimme ja naljailimme. Nyt mykkä pakko tukahutti sanat. Äskeinen hiljaisuus vallitsi vielä ulkona, huokui huoneessa ja omassa mielessäni. En voinut sitä särkeä. Ja Mari seisoi siinä edessäni kuin naulittuna, hiukan kuin häpeissään, hiukan kuin varmana rohkeudestaan. Mikä oli hänet saattanut keskellä yötä tulemaan ventovieraan luo, joka ei ollut kosija, vain kulkija, levoton elämänetsijä, joka jättäisi jälkeensä ehkä vain haihtuvan muiston, hymyn tai pienen ajatuksen — unohduksen?

Me emme puhuneet sanaakaan. Minä en lähestynyt häntä. En tiedä, miksi en voinut ottaa askelta eteenpäin. Jokin puhdas tuoksu hänestä ja hänen olennostaan esti minua. Minä seisoin kuin ihmeen edessä. Hän astui toisen ikkunan ääreen ja katseli jo lapsuudesta saakka rakasta Laatokan kaukaista onnensaartaan. Niin me siinä katselimme kesäyön hiljaisuudessa. Se hiljaisuus oli vaarallinen, se hiljaisuus sisälsi koko elämän, turhaan kuluneen, askareissa ahdistuneen tuskan, mikä pyrki ilmoille.

Mutta ajatus tukahutti tunteen. Minä kirjoitelin ja mietin. Mietiskely viileytti vereni. Toisinaan loin katseeni häneen. Tuo outo kummallinen tyttö vain seisoi vaiti ollen ikkunan ääressä. Miksikä hän oli tullut? Tahtoiko hän hyväilyä? — Mutta kotiväki voisi herätä. Ja mitäpä minä, miekkoinen vaeltava, itämainen linnanlaulaja ja riimiritari leikittelisin, liehittelisin! Eihän hän ollut se linnanneito, josta minä silloin nauravassa nuoruudessa olin uneksinut, enkä minäkään se puhdas metsänpoika, satuprinssi, josta hän oli juhannusöisin yljänyrttiä pieluksensa alle asettaen unta nähnyt. Minä nousin, katselin häntä kummeksuen, kylmenin kylmenemistäni. Olin ikäänkuin jossakin poissa. Liikkumattomuudessaan nyt tyttö miltei tympäisi, vaikka päivisin lämpöisellä kädellä joskus olin hivellyt hänen raikasta hipiäänsä. Olinko leikkinyt, olinko varomattomasti saanut »lemmen liehumahan» ilman lemmen nostosanoja, ilman lämpöisiä loihtuja? Mitä hän ajatteli? Miksi hän vain katseli poispäin? Hänhän saattoi maineensa tai välinsä vanhempiin vaaranalaiseksi. Jos äiti heräisi?… Odottiko hän näin outoa onneaan? Odottiko hän vain käden ojennusta, tuskin kuulumatonta kuisketta tässä hirveässä hiljaisuudessa? Niin hän siinä seisoi. Minä toivoin, että hän jäisi, vereni toisinaan velloi vaihtelevana myrskynä, toisinaan jälkiaatos pakotti tunteet talttumaan. Istuuduin taas pöytäni ääreen. Kynäni seisahtui paperilla, en keksinyt yhtäkään ajatusta, lause katkesi kuin sotkuinen rihma, jota en voinut yhteen kiinnittää. Hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Lopulta Mari huokasi. Taakseen katsomatta hän hiipi hiljaa toiseen huoneeseen. Ja minä hengitin kuin helpotuksesta. Lumous ja verenpatous oli lauennut. Olin voittanut itseni ja ehkä samalla hänet. En iloinnut tästä voitosta enkä sitä surrutkaan.

Seuraavana päivänä minä sitten kuulin Marin sanovan isälle:

»Kuule, isä, mie rupean kirjuttelemaan!»

»A, konsa sie sitte työtä teet?» virnisteli Matti.

Tämä tukahutti Marin mielen. Tuo hassunkurinen lause asetti nyt koko öisen kohtauksen hullunkuriseen valoon. Valohämy, juhannusöinen, hieno hiljaisuuden humina oli poissa. Ankara arkielämä oli tappanut tunteen ja hetken onnen heijastuksen ja toivon. Mutta se yö puhtaine muistoineen on jäänyt mieleeni kuvana karjalaisesta avomielisestä ja samalla umpisanaisesta immestä, joka kerran seisoi kuin mykkänä elämänsä edessä ikkunan ääressä tuijottelemassa lapsuutensa lehtoja ja Laatokan lempeitä aaltoja. Hän on kai jo löytänyt lykkynsä ja oman, oudon onnensa.

Eräänä syysaamuna minä läksin. Läksin taas levottomaan, leppymättömään maailmaan matkamiehenä, edessäni uusi, aavistamaton elämä, sen suuret voitot ja mahdollisuudet, sen suuret tuskat ja tappiot.

Portailla puristeli hyvä, herkkä karjalainen Matti-ystäväni kättäni: »Hyvästi, hyvästi, olet ollut kuin miun oma poikani. Hyvää sie, hyvä vieras, muistele, pahoa elä mielessä pidä!»

Paremmin ja hienommin ei voi sanoa kohtelias ranskalainenkaan.

Ja hyvää vain minä olen ajatellut, kun joskus juhannusyönä mieleni laikahtaa ja muistelen tyttöä, joka silloin seisoi edessäni ikkunan ääressä suurena, arkana arvoituksena.