KUOLEMANNÄKY

Kuoleman kasvot!? Olen ajatellut ne lempeiksi kuin vanhan lääkärin, joka unijuomalla väsyttää uupuneen uneen ja vapauttaa hänet taudin tuskasta. Elämän kasvot!? Ne saattavat olla myös lempeät, mutta ne saattavat myös olla kivikovat kuin sfinksin. Näinkö minä kuoleman vai sen irvikuvan, se jää minulle yhä vieläkin arvoitukseksi?

Palasin kerran suomalaisella laivalla ulkomailta kotiin. Olin juhlissa nähnyt loistoa ja lämpöä, sielun suuruutta ja syvyyttä, josta en lapsena saattanut uneksiakaan. Olin kuin kunniakujaa pitkin kulkenut juhlasta juhlaan, keskustellut nerojen ja kruunupäiden kanssa, nauranut narrien kanssa ja vahvistunut viisaiden kanssa. Olin nähnyt kaduilla kurjuuden ja kunnian, kuoleman ja elämän kasvot. Olin huumannut itseäni sanoilla ja väkevillä valenesteillä, jotka kalvoivat kavalasti oman elämäni voimannesteitä. Olin kyllästynyt kunniaan ja itseäni kuluttavaan tulihuumaukseen. Kaipasin Itämeren viileitä vesiä ja kotimaani puhtaan-rauhallisia rantoja. Valitsin meritien, vaikka tiesin, että meressä uiskenteli räjähtäviä miinoja, eläviä muistoja maailmansodasta, joka oli kuolemalla kaatanut niin paljon korkeata ja kaunista, mutta joka oli tuonut kauan kärsineelle kotimaalleni vapauden.

Kajuutassa en saanut unta, kaikki muut matkustajat nukkuivat hiljaisen meren mainingin keinuttamina. Nousin kannelle ja istuuduin etukannen penkille. Kone jytkytti salaperäisen hiljaisesti. Laiva kulki niin kummallisen hiljaa ja varovasti. Kapteeni seisoi komentosillalla. Tuntui kuin hän, kapteeni, tahallaan antaisi laivan kulkea hiljaa. Ehkä hän kaukoputkellaan tarkkaili uiskentelevia kuolemanmiinoja. — Katselin merta ja taivasta. Läntisellä taivaanrannalla oli kullankirjavia juovia ja punertavia heijastuksen hohteita kuin valonheittoja kaukaisesta, kauniista onnenmaasta, jonne aurinko aikoja sitten oli laskeutunut. Mutta samassa kulki yli meren kuin viluinen viima, joka puistatti kylmällä henkäyksellä. Tuntui kuin taivaanrannan raukeata rajaa pitkin olisi vaeltanut suuri varjo. Äskeiset ruusutarhat ja vihannat paratiisiportit himmenivät. Ja minä tuijotin kuin tuonpuoleisiin tummiin tuonelan esikartanoihin, joiden takaa häämöitti omituinen, onnettomuuden läheisyyttä aavistava, hiipivä hämärä. — Ja laiva kulki yhä hiljemmin. Tuntui kuin tumma varjo olisi valahtanut sielunikin ohitse, mutta minun ruumiini oli kuin tainnoksissa, tunnoton. Tätä outoa taivaanvalon näkyä minä tuijotin läpi väylinkien, joiden alapäässä laivankannen yläpuolella oli iso väkipyörä. — Silloin minä ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut nousta paikaltani enkä voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa. Vai kamppailinko minä kuoleman kanssa? Pääkallo? Kuolema, joka on kuvattu ihmisen pääkallon ja luurangon muotoiseksi, mitä se on? Eikö se ole vain tänpuoleisen elämän viimeinen kuva, ihmisaivojen ja ihmisaatosten synnyttämä valhekuva kuolemasta, jonka kasvoista ei kukaan kuolevainen ole tullut tuonpuoleisesta elämästään selitystään antamaan. Ja minä tuijotin kuin hullunitsepintaisesti tuohon irvistävään kuolinnaamioon, joka väylinkien välistä minua ja muita uhkasi. En tiedä, kuinka pitkä aika kului, en tiedä, kuinka kauan tätä olevaisen tai olemattoman välistä kamppailua kesti. En kuullut meren hiljaista huminaa enkä koneen jyskettä, joka äsken oli tykyttänyt kuin elävä sydän, tämän laivan, »liikkuvan ruumiskirstun» elävä rautasydän. Salaman tavoin risteili aivoissani ajatuksia. Minä ponnistin tahtoni, tahdoin tutkia tätä kuoleman kuvaa. Mistä se mahdollisesti olisi aiheutunut? Silmänräpäyksessä minä sieluni silmillä näen toisen laivan. Aika ja paikka siirtyvät sijoiltaan. Istun elokuvien teatterissa kotimaassani. Esitetään juuri jonkun murhenäytelmän viimeistä näytöstä. Mies kamppailee kajuutassa… hän taistelee viimeisillä voimillaan yksin yössä, hän tarrautuu kiinni pöytään ja retkahtaa hengettömänä lattialle. Samassa silmänräpäyksessä kuoleman pääkallokasvot painautuvat laivankannella vasten kajuutan ikkunaa. — Ja näytös on lopussa.

Nyt yön yksinäisyydessä näkemäni kuva ja teatterissa näkemäni kuva kietoutuvat toinen toisiinsa. Mikä on todellista, tämä nyt näkemäni kuva? Onko se tuonpuoleisen elämänaavistuksen arka varoitus? Ja teatterissa näkemäni ihmismielikuvituksen luoma kuva, onko sekin tavallaan todellinen? Sillä voihan mielikuvituskin olla todellista, jos ajattelee niin, että ihmisen mielikuvituskin on saanut alkuaiheensa todellisuudesta. Vai voimmeko me herkkinä henkemme hetkinä nähdä ulkopuolelle omaa itseämme, voimmeko nähdä joskus itsemmekin tai oman kuoleman kauhumme vertauskuvallisesti tai nähdä kuoleman valekuvan siitä vapautuaksemme?!

Minä tuijotin ja tutkin. Kysyin itseltäni: onko tämä nyt kuolema vai sen varjokuva? Ja aivan kuin ihmeen kautta minä tyynnyin enkä enää pelännyt pelottavaa vierasta, joka kummitteli — ehkä vain omissa aivoissani.

Mutta nyt tapahtui jotain, jota en voi selittää. Aloin taas kuunnella jyskettä konehuoneesta. Sen kannelle johtavasta aukosta ilmestyy kannelle nokinen konetyömies. Hänen työnään on hoitaa konetta, mutta miksi hän nyt on noussut kannelle? Vilvoitellakseen? Ei. — Hän astuu väylinkejä kohden, asettuu ihan kuin kuoleman taakse korjaten jotain… Ja samassa kuoleman irvistävä pääkallokuva katoaa. Minä näen nyt vain konemiehen, joka korjaa jotain väkipyörän luona. Minä hengitän kuin helpoituksesta, en ole kauhun enkä ilonkaan vallassa, välinpitämätön raukeus hiipii ruumiiseeni. Kutsun luokseni konemiehen, viittaan. Hän astuu kuin nauraen luokseni. Tarjoan hänelle tyyntyneenä savukkeen. En puhu hänelle sanaakaan äskeisestä kuolemannäystäni. Hän katsoo ensin komentosillalle, jossa kapteeni tähystelee merta. Sitten mies ottaa savukkeen vastaan ja katoaa aukosta alas syvään konehuoneeseen, jossa kone nyt jyskyttää hiljaa kuin tyyntynyt sydän, joka on kovan myrskyn ja vaaran voittanut. Laiva kulkee yhä hiljemmin, kummallisen hiljaa. — Menen komentosillalle. Vaiti ruorimies, kapteeni ja minä katselemme merta. Olimmeko välttäneet vaaran, oliko onnettomuutta tuottava miina kulkenut aivan laivan läheltä? Aioin sitä kysyä kapteenilta, mutta en kuitenkaan kysynyt. Ehkä kysymys nyt oli tarpeeton. Astuin alas portailta, läksin tyynenä hyttiini ja vaivuin pian tasaiseen, rauhalliseen uneen. Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden kaukainen urkujen hyminä.

Oulunkylässä 6.5.20.