YHTEISKUNTA JA KANSAKOULUNOPETTAJAT.

Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua, että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.

Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.

Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin, joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin, niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta. Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa, aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja kaupunkia kulloinkin tekevät.

Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-, puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi, olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa, laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville, arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä; kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja, siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän — huono opettaja.

Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa, luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen tullut kysymykseenkään.

Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.

Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa. Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle, joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki sitkeämmässä kuin miehessä.

Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat, että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan. Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia lapsistaan oli nälällä kiusannut.

Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä. Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman korvausta.

Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?

Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet, ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.

Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta puheeksi.

Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan — et paremmasta ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt, jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", — nämät samat henkilöt pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.

Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa palkankorotuksen sijaan — selkäänsä.

Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa, vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."