← Table of contents
Ilman vaan aikojaan

KARHUN AMPUMINEN.

Reading edition

Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että oikein kysäsivät:

— Mitä ne miehet aikovat hommata?

— Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan suusta.

Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.

Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa — tämän nimen hän oli saanut sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen, tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla tavalla:

— Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli Tuomas sanonut.

— No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan hyvin kolkosti puhunut.

Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin — ja tuulispään nopeudella se tapahtuikin — niin kylläpä moni suurilla silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin varokeinoihin olisi ryhdyttävä…

Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja, tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti, ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti, pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo- että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä, mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä, jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista hämmästystä rauhoittaaksensa — kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla, muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen, samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen — ja pian koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan sotimaan lähteä.

Sunnuntain iltapäivällä — karhunampujat olivat lauantaina retkelleen lähteneet — oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan, laulelemaan ja — turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan Taavetti sanoi silloin:

— Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.

— Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä — tiesi Vauhkolan renki vakuuttaa — sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki mahtuu ruumiista lähtemään.

Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä ja — syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä huudahti:

— Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien nähtäväksi.

— Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului joku väkijoukosta kysyvän.

— Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.

— Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin väkijoukossa.

— Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.

— Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.

— Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte nähdä, sanoi Maailman Juoso.

— Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan poika.

— Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.

Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.

— No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun, näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.

— Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.

— Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku väkijoukossa ääntävän.

Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa, että varoja on yli tarpeen karttunut.

— Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.

— Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.

— Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut. Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, — vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?

— Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa pullistaen.

— Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. — Ja nyt menemme minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.

Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.

Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää. Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat, jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat päivän sankarille antoi, kysäsi hän:

— Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?

— Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.

— Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.

— Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun sattuu, niin — sattukoon!

Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.

Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet — pelon vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat, ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan…

— No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.

— Mikä kirous — selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa — lienee kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita, koskapa…

Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani tantereenkin täräjämään.

Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua…

Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen lauhduttanut… Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan "verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista juttelemaan…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings