KUN MARJA-AHON MIKKO VILJELI JUURIKKAITA.

Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet. Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä, korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä umpisukkelossa käytetty.

Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?

Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt, että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.

Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin, ei niin ostaakseen, muuten vaan.

Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.

Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla, ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi, joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.

Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.

Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa, niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan, etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.

Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on, vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen kohdaltaan enää voi parata.

Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin, vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa alettaisiin toteuttaa.

Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava, mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.

Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää, kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon, niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.

Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle peltokappaleelle.

"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!" ihmetteli Sakeri.

"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia, juurikkaita."

"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista; sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."

"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää, vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät koneen istuimella kuin koppelo oksalla."

"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa. Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko 'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri vuorostaan.

"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt? Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."

"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi, jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.

Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti. Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita syömällä taas järki palautuu.

Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.

Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa. Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.

Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.

Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan, eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla. Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja sateenvarjossaan ja kalosseistaan.

Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:

"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla, kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla, että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"

On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin, varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.

Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.

Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten. Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle, ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien eteen.

Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:

"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"

Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin vaikeanlaista nuuskaustemppua.

Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista. Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla, pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä, vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi keitellä kuin perunoita.

Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin" mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta, että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin nauraen tunnustaa:

"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan, niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."