KADONNUT MORSIAN.

Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi, mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi "lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden rukoushuone.

Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön sanomalehteen; silloin on usko lujilla.

Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.

Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä, eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin, onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli "vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava" niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin olevan luojan erikoiset lahjat.

Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia. Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären, ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.

Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan, kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.

Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan. Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?

Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava" edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten viattomat lapset putipuhtaiksi.

Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi "vastaavaksi".

Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.

Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:

"Arv. Toimittaja!

Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12 antamaan selitystä!

Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v. Siansaparo."

"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan sovintosaarnansa.

Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan" lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko, sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena "varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä on kehitetty liikapaisuntaa.

Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".

Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston" lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron periaatteellinen ero."

"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä, tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."

"Sitten seuraa viralliset uutiset. — Ministerineuvostolla ei yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien laitumelle laskemisesta. — Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. — Sitten on muutamia vähemmän tärkeitä hm… hm… hm… ja sitten oma kirjoittamani väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa 'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä olen sitä vielä siistinyt."

"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"

"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.

"Oletteko sen lukenut?"

"Tuota kyllä, kyllä minä en…"

"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."

"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."

"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista. Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian, oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä. — Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä! Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"

Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua teriin.

"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu, poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa lienee kolhaistu."

"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."

"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.

"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja 'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. — Mutta mikä rakkauden lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"

"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.

"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"

Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi "vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.

Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. — Jossain kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime vuonna 5,000 asukasta nälkään. — Pari valtion viinakauppaa ryöstetty eräässä kylässä Puolan rajalla. — Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e. Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.

Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä "vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava" koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.

Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan. Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen. Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä, kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi kiinniottoon.

Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta, joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa, käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin matkaansa.

Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla varustetun makkaratehtaan.

"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah! Vettä!…"

Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.

"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut 'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on kysymys."

"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä enin pahoittanut?"

"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."

"Siis 'Kadonnut morsian'?"

"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista ilmaisevan katseen.

"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?" lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää, mutta jotain vallan kamalaa se lienee.

"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!…"

Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.

"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman naikkonen! epäsiveellinen lutka! — Mutta jopa näyttää henki palautuvan…"

"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta — ah, taas viiltää sieluani — niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko! armahtakaa!… sanokaa!… että… että… saivatko… he… toisensa?"

Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista kohtaloa, ehätti hän huutamaan:

"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"

"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja — siihen katkeaa novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy, ja he saavat toisensa?"

"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."

"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin intresantti novelli, vallan suuremmoinen."

"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."

"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat "vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.

Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta, joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista paikoista katkaistaisi.

"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."