HERRA SEN SALLI EIKÄ PEKKAKAAN PANNUT VASTAAN.

Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan, jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.

Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa. Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".

Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen, jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä. Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan, pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.

Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset, ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia, joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua, elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.

Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui, eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa hukuttaa itseään ensi kertaa.

Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?

Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi, että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.

"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"

"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon kerinnyt?"

"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa, ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.

"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"

Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten onnistuisi.

Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?

Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.

Hullu juttu!

Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä, voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle. Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin, kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.

Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää. Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan, joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät kuuluvan heille.

Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä, kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.

"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota… että tuota… jos sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin…"

Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.

Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin "pasteeraillessaan" kamarin lattialla.

"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"

"Ettäkö paikalla?"

"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.

"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa Annalle, että sukii hieman itseään."

"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.

Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan, pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja, joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä, orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.

Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.

"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies konsanaan.

Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.

Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa ammui neljättäkymmentä lypsävää.

Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa, sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.

Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut vastaan.