VALTUUSMIEHEN HUONO MENESTYS.

Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen äiti. Mutta tällöin unohdetaan — kunnianhimo, jolla silläkin on suuri ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt, on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana, yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua. Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin, päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin itki — itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen, jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu kisällikirja tuli.

Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi — ja varallisuutta myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli — syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän. Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin, joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen hartauskokoukseen mennä — ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan…

Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi — ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali — sen arvoisan neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut — jälleen oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan, lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.

— Katsokaas… — puheli hän —, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin omansakin on laittanut — ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?

— No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa, kuului päättävä vastaus useamman suusta.

Joutuessaan sitten työmiesten keskuuteen, tuli hänen juttelulleen toisemmoinen suunta.

— Valitkaa valtuustoon — sanoi hän — herroja ja virkamiehiä, niin nälkäkuolema työmiehet silloin perii, he kun eivät mitään yleisiä töitä myönnä tehtäviksi.

— Alas herrat ja virkamiehet, kajahti uhkaava huuto, kuin ukkonen.

Kaikista merkeistä päättäen, olikin kuuma ottelu piakkoin tapahtuvassa valtuusmiesvaalissa tultava taistelemaan, kaupunkilaiset kun olivat kauppatoriasiassa jakautuneet maisteri- ja kauppiaspuolueihin, joista edelliset tahtoivat kauppatorin muutettavaksi eräälle toiselle tyhjälle alalle, ja jälkimmäiset vaativat pysyttäväksi entisellään. — Jos minä olisin — tuumaili maalarimestari Vehreinen — tästä asiasta päättämässä, niin se ratkaistaisiin Salomonin tuomiolla, johon kaikki tyytyisivät. Sen enempää en kuitenkaan sano.

Vaikea on päättää, oliko näistä omista puuhista tällä kertaa apua vai eikö, vaan niin tapahtui, että maalarimestari Immanuel Vehreinen tuli valituksi valtuusmieheksi! Millä tavoin hänen sydämensä silloin hypähti, sitä ei kukaan tiedä. Mutta varmaa on, että vaali-illan jälkeisenä yönä hän vähintäinkin tähdissä vaelteli… Ja seuraavana päivänä hän niin hymysuisena pitkin katuja käveli, että jokaisen vastaantulijan sai myöskin hymyilemään, eikä hän ketään puhuttelematta sivuuttanut. Jos ei kuka huomannut mitään valtuusmiesvaalista virkkaa, niin hän itse johti puheen siihen — ja hymyili. Mutta eipä ihmekään, sillä olihan monivuotinen toive vihdoinkin täyttynyt!

Kun maalarimestari Immanuel Vehreinen oli aina mitä ankarimmin arvostellut valtuuskuntaa ja valtuusmiesten toimia, oli luonnollista, että hän itse valtuusmieheksi tultuaan tahtoi heti alussa näyttää, että hän on oikea mies oikealla paikallaan. Aivan ensi töikseen ryhtyi hän valmistelemaan puheita, etenkin kauppatoriasiassa, jossa oli sanonut voivansa Salomonin tuomion langettaa. Häntä oikein nauratti, kun ei kukaan ollut ennen häntä keksinyt, että tori-asia voidaan järjestää sillä tavalla, ett'ei kenelläkään ole syytä valittaa. Tämän keksintönsä hän kuitenkin tahtoi lausua kaunopuheisuuden muodossa, tehdä asian niin viehättäväksi, kuin koristemaalauksen. Kun vaan jäi yksinään, silloin alkoi paperille kirjoittaa puhetta, jonka aikoi ensin ulkoa oppia ja sitten valtuuston kokouksessa juhlallisesti lausua. Jos joku vieras tuli tapaamaan, käski ilmoittamaan olevansa matkalla, ell'ei aavistanut aivan tärkeätä asiata olevan. Päivillä ei kuitenkaan tahtonut rauhaa saada ja yöllä ei Lotta-rouva antanut kirjoitella. Paha pula oli edessä. Mutta hätä keinon keksii: hän matkusti veljensä luo, joka oli maakauppiaana lähipitäjässä, ja siellä kokonaista kolme vuorokautta hikoili puheensa valmistuspuuhissa. Sunnuntaina saapui kotiin, valmis puhe taskussaan, ja valtuuston ensimmäinen kokous, johon hän oli osaa-ottava, oli sitten maanantaina.

Osapuilleen hän jo puheensa ulkoakin osasi, jos kohta jonkunmoinen harjoitus tuntui tarpeelliselta. Kaikeksi onneksi Lotta-rouva lähti iltapuolella rukoushuoneesen, johon miestänsäkin tahtoi. Teeskennellen itsensä sairaaksi, jäi maalarimestari kotiin, vieläpä aivan yksinään, hän kun toimi siihen suuntaan, että palvelijat, sällit ja oppilaiset saivat koko illaksi mennä kaupungille. Vielä pariinkymmeneen kertaan puheensa luettuaan tuli hän ajatelleeksi, että paras puhumisen harjoituspaikka on työhuone, se kun on pihanperällä, jonne ei kukaan vieras arvaa tulla häiritsemään. Ei siis muuta, kuin asuntopuolen ovet pisti lukkoon ja astui työhuoneesen. Ollaksensa varma siitä, ett'ei kukaan voi huomaamatta sisään päästä, laittoi hän tyhjistä puulaatikoista oven eteen puhujalavan, jolle hyvin arvokkaana kapusi seisomaan ryhtyäksensä puhumista harjoittamaan.

Samaan aikaan palasi Lotta-rouva rukoushuoneelta, jossa erään sairastumisen vuoksi ei ollut sen pitempää hartauskokousta, kuin vaan muutamia hengellisiä lauluja veisattiin. Arvatenkin hänen sydämensä oli kristillistä rakkautta täynnä, joka kuitenkin maalliseksi vihaksi muuttui, kun kotiin tultuaan ei päässyt sisään, vaikka kuinka olisi kolkuttanut. Salamana iski hänen päähänsä ajatus, että miehensä on jälleen mennä luikkinut ravintolaan. Hän päätti lähteä mokomankin sairaan kotiin noutamaan, nouskoonpa siitä minkämoinen meteli tahansa. Vaan ennen lähtemistään tahtoi kuitenkin käydä työhuoneessa oppilaisilta tiedustamassa, missä talon kaikki ihmiset ovat. Tultuaan oven taakse, kuuli hän sisältä herransa ja miehensä äänen, vieläpä tavallista kiivaampanakin. Kun Lotta-rouva oli kiihtyneessä mielentilassa, ei hän malttanut edes oikein kuunnella, jos kohta vielä liikkumattomana oven takana seisoisikin, käsi valmiina avaimessa.

— Ja kun nyt ryhdyn tähän kauppatoriasiaan — näin maalarimestari Immanuel Vehreinen yksinään puhua paukutteli — on minun surullista mainita, että tästä on semmoinen riitakapula syntynyt. Miksi onkaan unohdettu se opetus, jonka kansallisuusrunokokoelmassa, Kalevalassa, jalo runoilija Elias Lönnrot, antaa Lemminkäisen äidistä, joka rakkaudesta niin kauan etsi kadonnutta poikaansa, että hän hänet löysi. Meillä myöskin tulee samanlaista rakkautta olla tätä poikaamme, kauppatoria kohtaan, jota olemme etsimässä. Emmekä me tätä poikaamme koskaan löydä, jos emme etsi rakkaudella ja jos emme kerrankin ryhdy tekemään viisaan Salomonin tuomiota. Pankaamme tämä poika kahtia, kuten viisas Salomonikin teki, antamalla osan torikaupasta pysyä entisellä kauppatorilla ja asettamalla toinen osa uudelle torille, niin silloin ei kenelläkään ole syytä olla tyytymättömänä, kun yhden pojan sijaan olemme saaneet kaksi poikaa ja kun…

Enempää ei Lotta-rouva kestänyt. Hän luuli itseään kymmenillä puukoilla iskettävän, kuullessaan miehensä niin kiivaalla äänellä puhuvan rakkaudesta ja kahdesta pojasta. Tosin ei Lotta-rouva käsittänyt, mistä kysymys oli, eikä mitään muita sanoja tajunnut, kuin rakkauden ja kaksi poikaa… Mutta niissä olikin jo kylliksi saattamaan häntä siihen luuloon, että hänen miehensä on ollut uskoton ja että nyt ovat syntyneet kaksoiset, jotka ovat tuodut heidän kotiinsa, mutta hätäpäissä ovat juoksutetut työhuoneesen… Sitä varten kaikki muut ovet olivatkin lukitut ja sitä varten hänen miehensä niin kiihkeästi puhuu… saadakseen pojat sovinnolla täältä pois…

Ja hurjistuneen raivolla survasi Lotta-rouva seljälleen työhuoneen kaksipuoleiset sisäänpäin avautuvat ovet, jotka kaatoivat puhujalavan, ja samalla puhuja viskautui lattialle maalipönttöjen sekaan. Mutta kaatui Lotta-rouva itsekin. Koppina hän kuitenkin heti hyppäsi pystyyn ja karkasi mieheensä käsiksi… Jos maalipöntöillä ja siveltimillä olisi ollut puhelahja, niin varmaankin olisi saatu kuulla kerrottavan — ei mistään hellistä aviollisista syleilyistä, vaan tuimasta ottelusta… Ne olivat kuitenkin kielettömiä ja siksi koko tapaus kaikkine kohtauksineen jäi niitten salaisuudeksi. Jonkunmoisia arveluja ei kuitenkaan voinut olla syntymättä sen johdosta, että sekä Lotta-rouvan että itsensä maalarimestari Immanuel Vihreisen kasvoissa ja otsissa oli ollut rumia naarmuja ja mustelmia — mistä ne sitten lienevät tulleetkaan… Eikä kenelläkään ollut tilaisuutta näitä seikkoja tiedustella, asianomaiset kun eivät useaan päivään näyttäytyneet, eivätkä ottaneet vieraita vastaan. Ja valtuuston kokouksessa ilmoitti puheenjohtaja, että maalarimestari Immanuel Vehreinen on sairauden vuoksi kokouksesta poissa…

Arvatenkin tästä sairaudesta oli itsekullakin omat ajatuksensa, koska valtuusmiesten suut olivat vetäytyneet puheenjohtajan ilmoituksen johdosta hienoon hymyyn. Mutta tuskinpa myhäili uusi valtuusmies, maalarimestari Immanuel Vehreinen, joka käärittyneine kasvoineen ja peitettyine otsineen sai luvan pysyä kodissaan miettimässä sitä seikkaa, että miksi ankara kohtalo salli hänen valtuusmiestoimensa niin kovin huonolla menestyksellä alkaa…