NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.
Reading edition
Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla — suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat. Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi, pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi, niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta saarnattava — hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa, joka sattui sekä luihin että ytimiin — tunteista puhumattakaan. Ja paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon: se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään. Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti lausunut:
— Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt — sen verran kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden halu almun antamiseen.
Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin häpeissään ja yskien puheli:
— Suokaa… yh… anteeksi… yh… tämä nappijuttu… yh… jonka vakuutan erehdyksestä… yh… tapahtuneen. Minun taskussani… yh… sattui rahojen joukossa… yh… olemaan nappikin… ja kun aikomukseni oli antaa markka, otin… yh… erehdyksessä… yh… napin. Tässä on nyt… yh… markka.
— Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!
Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi unohtanut. Viimein hän kysäsi:
— Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte… yh… tietää, että juuri… yh… minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?
— En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.
— Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään avaimesta kiinni.
— Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos kyseessä on ilkeä konnantyö ollut — eikö totta?
Miehellä ei ollut halua vastata — tuskinpa ennätti hyvästisanaa lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon…