KUN MATTI NAITIIN…

Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi…

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi eivätkö.

— Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

— Samaa ajattelen minäkin — oli Matti lausunut — sillä näkyypä tässä työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin, antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he täst'edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi, silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet. Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille. Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä. Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä heistä tulee yksi… Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi… Matti oli ruvennut itsekin miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

— Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee — sano suoraan, eikö meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

— Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

— Sitähän minä tarkoitan.

— No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan ryysyt yhteen.

— Mikäpäs tässä sitten hätänä… Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta — ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu, eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella avioliiton ensimmäinen side solmittiin… Matti, näettekös, oli jo ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

— Tuota noin… antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa rahaa ja hevosta maksua vastaan — Marketta ja minä pistäytyisimme hiukan tuolla kirkolla.

— Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta kukas puhemieheksi lähtee?

— Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

— Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

— Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole uskaltanut pyytää.

— No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa, jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat, lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

— Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli tahdo syttyä?…

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen, kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat, kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen. Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin, näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan — omaa itseä kuulutuksiin panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

— Vai oikein heidät reenperään pantiin… katsopas sitä herrasväkeä! Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria… Parasta taitaisi olla, ett'eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene… Mutta jos tyhjinä kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla tarvitse nälkää katsella… se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin erottaa… ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran omistajana sitä minäkin koetin miehen saada — ja tässä tätä nyt ollaan…

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet — ja sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille, jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui. Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten — mustaa valkealle. Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

— Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

— Niin — vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella suupielellään — keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa…

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

— Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

— Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty, kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

— Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti… ei herroissakaan parempata synny… ihan se sydämeeni herahti… Luoja palkitkoon ja nuorta paria siunatkoon!… Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin oli läikkynyt… Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että tuntemattomatkin heitä tarkastivat…

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen kuluttua muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä, vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa. Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin. Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

— Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja sitten julkisesti.

— Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

— Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

— Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan… Hm, kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään… Niin, niin, — ylpeys käy lankeemuksen edellä…

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa, niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa… Kenties Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen aivoituksia on usein vaikea tutkia — ja taitavatpa ne väliin, eikä niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell'ei aika vähitellen syitä ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä, puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet kamariinsa.

— Kuulehan, Matti, — sanoi isäntä — kohta on jo joulu käsissä, ja sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit? Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

— Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä…

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

— Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut… Pitääpä tästä mennä ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta emännälleen kertomatta — siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle levisi.

— Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia, mutta ei se tahtonut oikein onnistua — surun voima oli suurempi. Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja viedä Matin vihille — millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

— Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan, jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

— No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta äänettömyyden kaulan.

— Matti hoi — sanoi hän — minkästähden sinä olet tullut aivan toisenlaiseksi?

— Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

— Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet päättänyt häitämme viettää?

— Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

— Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen uskonut sinunkin tekevän — ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku… No, olkoon niinkin, sillä eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on, kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut — usko pois: — hevosetkin sinua nauravat… Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

— Niin, — no — virkkoi Marketta — ei väkisin vävyksi, ylenmielin ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman korviin joutuu, että olet minut hyljännyt… Ajattele tätä, Matti, ja ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!… Sanoit äsken, että mielesi yht'äkkiä muuttui… No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon, miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin, mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun "huomentuoppikin" on kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi, vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys saatava, virkkoi hän:

— No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina, niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

— Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi. Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa Luikalasta rinnalleen — ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta ja Matti sakaristoon vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

— … minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta Suhosen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

— … minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti Muhosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista: Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että petturihan hän itsekin oli aikonut olla… Pakoon lähtemistäkin jo ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi… Lienee hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät… Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri — Matti. Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

— Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein narrasitkin ja valehtelit… Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi rukkasella silmiään.

— Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti, ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

— Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi hevosta ohjasperillä ja virkahti:

— Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään — saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin. Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä onnitellessa sanoi isäntä:

— Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

— Hyvin olisi — vastasi Matti — jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

— Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija, ikäänkuin yhdellä suulla.

— Niin, tuota noin… muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun miesparan pitää sanoa, että minut naitiin…

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin…

— Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.