MIKSI PASTORI EI NAURANUT…

— Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki rakkauden.

— Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.

— Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.

Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.

— Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys, päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.

Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.

Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus. Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon tietoja saaneet — ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa, eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli, ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän, kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut 30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin — ja tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan, kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan… Mikä oli tähän syynä? Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?

Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys", olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:

"Minä en koskaan naura.

Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa, minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa Kesäkuun 24 päivänä 1816.

Pietari Pyhälä, apulaispappi." (Sinetti).

Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana, mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi. Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:

Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä, jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin, että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä, oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt: "Pä… ä… pä… ä…" Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa. Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine, synnittömine sydämineen… hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha…

Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan, joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata, mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni pitäen pastori edelleen hohotti… hahhah hahaha hahhah haahaa…

Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä, hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä nyyhkytetty kaikkialla.

Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin, jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy…

Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.