HAMPAANKOLOTUS.

Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät. Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin, jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.

Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen, ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta, ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin, että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein ja sen vuoksi hän kysyi:

— Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?

— Olen, herra eversti.

— Mikä teitä vaivaa?

— Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen kasvoilleen.

Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta näkemään.

— Menkää heti — komensi pataljoonan päällikkö — tohtorin jäljessä ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän hampaan.

— Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui, ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava, vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että niitä kadehtien katsellaan.

Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut, miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?

— Mitä hammasta kolottaa?

— Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.

Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla…

Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:

— Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan, enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut — eihän minulta kuitenkaan olisi päätä määrätty kiskottavaksi…

Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.