RAKKAUS EI OLE POTAATTI!

— Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun penkille.

Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias, musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä, paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.

— Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.

Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona keskusteluun ja sanoin siis:

— Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.

— Hvarför inte? kysäsi hän.

— Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa. Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi haastelitte? tiedustin minä.

— Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.

— Mistä olette kotoisin?

— En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa, enkä kuitenkaan kotonani missään.

— No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.

— Syntynyt olen Kuopiossa.

— Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.

— Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän — minä olen sotakamreeri von E:n poika.

— Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen…

— Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika — minua kehuttiinkin erinomaisen teräväpäiseksi — niin silloin olut muutti makunsa: minua aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan — ja menin myöskin.

— Siinä varmaankin teitte oikein, sillä…

— Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva — yksinpä pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi — ja silmäni avautuivat. Päätin tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha, ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö, punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla, että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi rahaakin.

Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni, muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:

— Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?

— Kyllä minua siksi sanotaan.

— Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman haastamista.

Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.

— Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme, naida minun tyttäreni vai kuinka?

Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan olla oikein… Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:

— Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän…

— No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?

Minä vastasin myöntävästi.

— Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois. Kas niin — terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!

Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla minun häntä niitten vuoksi naivan.

— Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot. Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne koetatte pysyä Katrin kanssa.

Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta rahat voivat olla — rupesin ajattelemaan — minulle, kevytmieliselle nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin… Ei, näin ei saa tapahtua!

Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun tulin yöllä — vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:

— Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?

— Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?

— Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään…

— Miksi ei?

— Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi…

Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani raskaalta siinä hyvästellessämme…

Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:

— No, entäs sitten?

— Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin. Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua! Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin, vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.

Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista, muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:

— Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä raaputtaisi… Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole potaatti!