HÄÄMATKASEIKKAILU.

— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan! Näin kertoi pankkivirkamies Arvi Kallis huudahtaneensa, saatuaan seuraavan kutsukortin:

Tervetuloa läsnäolollanne kunnioittamaan tyttäremme Saima Sorjan ja Pankinvirkamies Lauri Laskusen vihkiäisiä Mikkelin kirkossa Helmikuun 8 p:nä 1898 täsmälleen k:lo 6 i.p.

Vihkimisen perästä kokoonnutaan asuntoomme.

Kaisu ja Kusti Kangastus.

Herrat Arvi Kallis ja Lauri Laskunen olivat, näet, erinomaiset ystävykset. He olivat yhdessä lapsuutensa kisat leikkineet, yhdessä asuneet koulua käydessään ja yliopistossa ollessaan ja saman pankkiliikkeen palvelukseen antautuneet, jos kohtakin sen eri konttoreissa, yliopistolliset tutkinnot suoritettuaan. Vähintäin kerran vuodessa kävivät he toisiaan tervehtimässä ja kerran viikossa oli joko kortti tahi kirje lähetettävä. Heidän ystävyyteensä kuului vielä oikein kirjallinen sopimus siitä, että milloin tahansa jotain merkillistä toisen elämässä tapahtuu, silloin on toisen saavuttava siitä osaaottamaan, olkoonpa välimatka, vaikka kuinka pitkä, ja olkoonpa kysymyksessä vihkiäiset tahi — ristiäiset. Herra Kallis, joka oli kirjallisen sopimuksen alkuunpanija, oli siitä niin innostunut, että melkein jok'ikinen kerta herra Laskusen kanssa yhdessä ollessaan puheli, kuinka hän puolestaan oli valmis tulemaan ystävänsä surusta tahi ilosta osaa-ottamaan — puolikyljistä asti haudastaankin. Ja kun sitten saapui kutsukortti ystävänsä vihkiäisiin, niin hän kuitenkin saattoi lausua:

— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan!

Tämä lausuminen saattaa kuulostaa hyvinkin kylmäkiskoiselta, eikä ole sopusoinnussa herrojen Kalliin ja Laskusen välillä vallitsevan lämpimän ystävyyden kanssa. Mutta katsoen siihen, että herra Kallis oli pankinvirkamies, jonka pääsy riippui sekä tirehtööristä että myöskin hänen omista tehtävistään, on pidettävä luonnollisenakin, että hän tuli lausuneeksi sillä tavalla, kuin hän lausui. Nyt oli, näet, tilinpäätöksen valmistamisaika, joka työ oli suoritettava herra Kalliin johdolla, sillä tirehtööriltä meni suurin osa päivästä erään komitean kokouksissa. Kaiken muun lisäksi oli tilinpäätöksen valmistamisessa tullut jokin erehdys, jonka selvittäminen näytti hyvin uhkaavalta. Ei ollut edes ajattelemista, että herra Kallis voisi häämatkaa varten saada vapautta, vaikka anoisikin, ennenkuin tilinpäätös on valmiina. Miksi pitikään tuon kutsun juuri tähän aikaan saapua! Ystävysten kesken ei tosin ollut salaisuutena, että herra Laskusen lemmen perhosen samettisiivet olivat tulleet rakkauden ruususiteillä solmituiksi, mutta että häät näin yht'äkkiä tulivat, se oli täydellinen yllätys. Mutta se vasta pää-yllätys olisi, jos herra Kalliin täytyisi jäädä häistä pois… Ei, kyllä niihin on päästävä, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi — niin päätti herra Kallis.

Hän lakkasi harmittelemasta ja murheellisilla ajatuksilla mieltään vaivaamasta. Toivoa täynnä hän asteli pankkiin, jossa heittäysi hyvin ystävälliseksi ja samalla koetti konttoorin henkilökunnan itserakkautta kutkuttaa, saadaksensa sen tarmonsa takaa tilinpäätöstä valmistamaan — ja onnistuikin siinä, sillä jokainen otti kunnia-asiakseen täyttää tehtävänsä. Mutta jos muut olivat ahkeria, niin kaikista ylinnä kuitenkin puuhasi herra Kallis itse, joka kahteen vuorokauteen tuskin ollenkaan nukkui ja syömistäkin harjoitti ainoastaan sattumalta, lohduttaen itseään sillä, että hän syömisen laiminlyömisen vastaisuudessa moninkertaisesti korvaa ja nukkua hän taasen saa makuuvaunussa Mikkeliin mennessään sekä Mikkelissä vielä ennen häitä kokonaisen päivän. Ja kun sillä tavoin yhteisvoimin uurastettiin, niin tilinpäätös todellakin valmistui, vaikkakin aivan yhdennellätoista hetkellä. Valmistumista tavallaan joudutti sekin, että komitean istunnot loppuivat ja siis tirehtöörikin pääsi pankkitöihinsä käsiksi. Hän oli mitä tyytyväisin ja kiitteli herra Kallista toimeliaisuudesta sekä mitä herttaisimmalla myöntyväisyydellä antoi häämatkaloman.

Vaikka herra Kallis oli läpikotaisin väsynyt, täytyi hänen juosta ja puuhata hää- ja matkavarusten vuoksi puodeissa ja räätäleissä sekä jos jossakin. Kun hän vihdoin viimeinkin rautatieasemalle ajoi ja makuuvaunuun pääsi, tunsi hän melkein horjuvansa väsymyksestä. Saatuansa vuoteen, jätti hän pilettinsä siivoojattaren huostaan, jotta konduktöörin ei tarvitse hänen untaan häiritä. Sitten hän riisuutui ja heti nukkui niin raskaasti, ett'ei olisi tietänyt, vaikka maanjäristys olisi tapahtunut…

Mikä onkaan hauskempaa, kuin saada nuorena olla nuoren ystävänsä häissä! Onnesta säteilee onnellinen morsian ja onnesta säteilee onnellinen sulho. Häävieraat ovat myöskin, kuin onnen taikomina: ilo hohtaa jokaisen silmistä ja kasvoista. Laulut kaikuvat, soitot helähtävät ja karkelossa riemutunteitten valtaamina pyöritään — sanalla sanoen tuntuu yhtä uhkuvalta, kuin keväällä luonnossa, jolloin keväthengetär päiväpaisteilleen, kukkineen ja laululintusineen nuoruudella ja uudestisyntymisellä maan ja ilman täyttää… Herra Kallis oli tuntevinaan nauttivansa täysin siemauksin ystävänsä hää-ilon onnea — ja syytä hänellä olikin siihen, sillä hän ei ainoastaan luullut, vaan täydellisesti uskoi, että ystävänsä oli onnellinen. Tuommoinen hurmaava morsian — kukapa ei olisi onnellinen saatuaan hänen kanssaan vihkityynyllä polvistua… Ja hänen oma kukkaisneitonsa sitten — mikä ihastuttava olento hänkin oli… Niin tenhottuna herra Kallis oli, että karkeloidessaan luuli liitelevänsä, eikä jaloillaan tanssivansa… Tulvivia tunteitaan täytyi hänen saada jollain tavoin tyhjentää — hän päätti puhua. Ja hän puhui valituin sanoin luonnon keväästä ja elämän keväästä, rakkaudesta luonnossa ja rakkaudesta ihmissydämessä. Hän innostui ja hehkui runollisia vertauksia lausuessaan. Lopuksi korotti hän äänensä ja huusi:

— Eläköön morsiuspari, eläköön, eläköön!

— Kiitoksia toivotuksestanne! Mutta meistä ei ole morsiuspariksi, sillä minä olen naimisissa, jos kohta tämä rinnallani seisova siivoojatar onkin leski, sanoi konduktööri, joka siivoojattaren kehotuksesta oli tullut katsomaan, kuka vaunussa on nukkumassa… Pyytäisin kysyä, mihin herra matkustaa?

— Minä en matkusta mihinkään — minä olen häissä, vastasi herra Kallis, joka oli hypähtänyt seisomaan.

— Hääpuvussa herra todellakin on ja…

Nyt herra Kallis heräsi horroksestaan ja näki, että hänellä on ainoastaan liinavaatteet ja hännystakki yllänsä sekä kalossit sukittomissa jaloissa. Silloin säikähdys muutti hänet niin pelottavan näköiseksi, että konduktööriltä jäi lause kesken ja siivoojatar vetäytyi syrjään…

Hetkisen ihmettelevillä katseilla tarkastettuaan herra Kallista, joka puolestaan yhtä tutkivin silmäyksin häneen tuijotti, sanoi konduktööri:

— Koska ja mistä herra on tähän vaunuun tullut?

— Sitä samaa kysyn minä teiltä, vastasi herra Kallis. Minä olin juuri pitämässä puhetta ystäväni vihkiäisissä, enkä voi käsittää, kuinka tänne olen joutunut. Ja missä ovat tavarani, vaatteeni ja kaikki… niin, — missä ne ovat?

— No, missäs ne häät ovat? kysyi konduktööri jälleen.

— Morsiamen vanhempain kodissa, oli herra Kalliin vastaus.

Kahtena kysymysmerkkinä katsovat nyt herra Kallis ja konduktööri toisiinsa. Mitä herra Kallis lienee miettinyt, on tuntematonta; mutta konduktööri tuli siihen arveluun, että hänen edessään on joko heikkomielinen tahi humalainen mies, joka joltakin asemalta on päässyt kenenkään huomaamatta pujahtamaan matkaan. Kun konduktöörillä oli kiire kulkiessaan vaunusta toiseen, ei hän joutanut pitempiin tutkimuksiin ryhtymään, vaan haetti kaksi junamiestä, joitten käski ovella vartioida, ett'ei mitään tavattomia tapahtuisi. Sitten hän poistui.

Herra Kallis koetteli ajatuksissaan selvitellä kummallista tilaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Vihdoin hän ryhtyi keskustelemaan vartijoina olevain junamiesten kanssa.

— Mihin tämä juna kulkee? kysäsi hän.

— Helsinkiin, kuului vastaus.

— Millä seuduin nyt olemme?

— Viiden minuutin kuluttua saavumme Hyvinkäälle.

Kirkkaana salamana tässä epätiedon pimeydessä välähti herra Kalliin muistiin, että Hyvinkään aseman ensimmäinen kirjuri, herra Pennstedt, on hänen hyvä tuttavansa. Hän sanoi nyt junamiehille, kuka ja mistä hän on, sekä pyysi heidän heti asemalle tultua juoksemaan herra Pennstedt'ille kertomaan, kuinka asianlaita on. Samalla olisi myöskin pyydettävä herra Pennsted'in tuomaan tarpeelliset vaatekappaleet, että hän voisi junasta Hyvinkäälle jäädä siihen asti, kuin tämä seikkailu selvenee. Junamiehet eivät tohtineet lähteä, kun konduktööri oli heidät vartioimaan jättänyt, vaan sen sijaan meni siivoojatar, joka tehtävänsä niin hyvin toimitti, että tuskin minuuttia oli asemalla seistu, kuin jo herra Pennstedt juoksujalassa harppasi tulla vaunuun, suuri matkaturkki kainalossaan ja pitkävartiset metsästyssaappaat kädessään.

— Terve, veljeni, — sanoi herra Kallis herra Pennstedt'ille — eläkä suinkaan peljästy nähdessäsi minut tässä kummallisessa tilassa. Voin sinulle vakuuttaa, että olen täydessä järjessäni, enkä tietysti raittiusmiehenä ole juopuneenakaan. Etkö tahdo olla niin armollisen ystävällinen, että otat minut luoksesi, minä kun en mitenkään tahtoisi Helsinkiin asti tässä puvussa mennä? Koetamme sitten yhdessä päästä selville, kuinka tähän kohtaloon olen joutunut. Otathan, veliseni, minut luoksesi?

— Tietysti otan, vieläpä kernaastikin. Sutkase vaan kengät jalkoihisi ja turkki yllesi, niin pääsemme pois, ennenkuin juna lähtee eteenpäin mennä huristamaan. Kas niin, — ihanhan sinä tuossa turkissa patruunalta näytät!

Konduktöörikin tuli, ja kun herra Pennstedt lupasi pitää herra Kalliista huolen sekä vastata piletistä ynnä makuusijasta, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että "kummallinen matkustaja junasta poistui."

Päästyään herra Pennstedt'in huoneesen ja hieman rauhoituttuaan, alkoi herra Kallis kertoa, kuinka hän oli matkalla ystävänsä Lauri Laskusen vihkiäisiin Mikkeliin, mutta hänelle itselleen ja arvattavasti muillekin käsittämättömällä tavalla seisoo nyt tässä, vieläpä vaatteettomana. Kaikista kummallisinta hänestä oli, että juuri pitäessään morsiusparille puhetta, hänet konduktööri herätti, — kaukana häistä ja koko Mikkelistäkin…

Herra Pennstedt käski vieraansa heittäytymään hänen avonaiseen sänkyynsä ja meni itse asemakonttoriin lähettämään virkasähkösanoman Mikkeliin. Puolentoista tunnin kuluttua saapui vastaus, jossa ilmoitettiin, että Mikkelin asemalle on otettu talteen eräästä makuuvaunusta sen matkustajan tavarat, joka edellisenä iltana on jättänyt matkustajapilettinsä siivoojattaren haltuun, voidakseen rauhassa nukkua. Mitään tavaroista ei ole hukkunut. Mutta suuri hätä vallitsee itsensä matkustajan suhteen, jota parastaikaa pitkin radan vartta Kouvolan ja Mikkelin välillä etsitään. Heti kohta lähetettiin rauhoittava tieto, että matkustaja on hengissä ja täydessä turvassa.

Virkasähkösanomaan vastausta odottaessa ryhdyttiin miesjoukolla ottamaan selkoa herra Kalliin seikkailusta ja tultiin siihen käsitykseen, että hän on uneksiessaan muuttanut Savon makuuvaunusta Helsingin makuuvaunuun — luultavasti Simolan asemalla — ja kun sattui olemaan vapaa osasto, niin hän paiskautui siihen nukkumaan. Riihimäellä siivoojatar sattui huomaamaan hänet ja ilmoitti siitä konduktöörille. Muutoin tapahtui erinomainen onni siinä, että hänet Riihimäen ja Hyvinkään välillä keksittiin, hän kun Hyvinkäällä joutui hyvän tuttavansa haltuun ja huomaan, eikä tarvinnut vastoin tahtoaan tekemäänsä "huvimatkaa" Helsinkiin asti jatkaa, jossa mahdollisesti olisi voinut kaikenmoisia ikäviä selkkauksia syntyä. Sen lisäksi sai herra Kallis vaatteet ja matkarahat lainaksi matkustaakseen päiväjunassa Mikkeliin ja joutuakseen ystävänsä häihin riemun juuri parhaillaan ollessa. Jos ilo jo ennestäänkin aivan kattoon asti oli noussut, niin sitten se vasta korkealle kohosi, kun herra Kallis odottamatta saapui ja todisti oman lausuntonsa, että hän kyllä ystävänsä häihin tulee, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi…

Mitä herra Kallis oli häistä uneksinut, se kaikki moninkertaisesti toteutui, mutta on ulkopuolella tämän kertomuksen piiriä.