PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.

Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen. Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui, ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten. Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin toisille näkemiään kertomaan.

Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä, sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut — "Terve tuloa!"

Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.

Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja Paksunen.

Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä — tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle polulle vietelleet — mutta nyt he keskenään haastelevat mitä herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa, vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.

Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että kuinkahan olisi, jos alettaisiin.

Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu, sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja, luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla — "suojelusenkeli".

Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.

"Jos laulamme aluksi 'Meri pauhaa vaahtoellen'", ilmoittaa vihdoin opettaja, istuutuu harmonin ääreen, alkaa soittaa ja täydeltä terältä laulaa. Muut yhtyvät lauluun, mutta ylinnä muista kuuluu Mattilan Sandran kimeä ääni.

Kun laulu ja sen loppuun liitetty liritys on vaijennut, tervehtii tohtori yleisöä. "Arvoisat juhlavieraat"! kärähtää hän samallaisella äänellä, kuin kysyisi hän potilailta, "mikä teitä vaivaa?"

Tohtori ei puhu pitkään. Mainitsee vaan muutamin lausein juhlan ylevän tarkoituksen palvelijain valistamisen, kehottaen lopuksi palkollisia vastaanottamaan kaikki, mitä tämä vaatimaton tilaisuus heille voi tarjota.

Yhteisesti lauletaan: "Oi jos oisit sydämeni."

Seuraa sitten juhlan loistokohta, rovastin puhe.

Tapansa mukaan on hän jakanut puheensa kahteen osaan, lakiin ja evankeliumiin. Jo alkaissa ovat rovastin kulmat pahasti rutussa, ja kasvoihin ilmenee kiinteät juonteet, mutta kuta pitemmälle teksti kehittyy, sitä ankarammin paukuttelee hän lainvasaraa. Rovastilla onkin erikoista syytä koveta, ei niin palkollisille, mutta nuorisolle yleensä, joka on hyljännyt jumalan sanan ja vaeltaa riettaita teitä.

Tietäissään, että juhlaan saapuu juuri tohtori nuorisoseuralaisineen, joille hän saa taas tilaisuuden pitkästä ajasta puhua, onkin hän tehnyt erikoisia varustuksia. Valmistaessaan puhettaan, oli hän "pinkkaansa" käännellessään tavannut erään puolikymmentä vuotta sitten pitämänsä saarnan. Sen hyvyys oli kyllä aiheutunut siitä, että silloin ilmaantui pitäjässä tavallista runsaammin äpärälapsia, mutta pienempiä sovituksia tehden sai hän saarnasta sen, mitä nuoriso nyt paraiten tarvitsi.

Mutta jopa alkaa lauhtua rovasti, kurtut häviävät, juonteet lientyvät, ja ääni alkaa muistuttaa konttoristin ääntä, joka pyytää isännältään ensimäistä palkankorotusta. "Ei näet riitä se, että me sanan kuulemme ja ymmärrämme, vaan sitä myös on elämässä toteutettava. Kuinka sitten? Juuri niinkuin Mestari sanoi opetuslapsillensa: 'ystäväni! peskää toinen toisenne jalat!' Tämä kohta tekee suuremmoisen vaikutuksen, katseet nousevat hartaasti kattoon, syviä huokauksia kuuluu, ja postineiti, diakonissa, ruustinna y.m. kuivaavat kosteiksi käyneitä silmiään. Vaikutuksen on rovasti jo edeltäpäin arvannut, siksi hellyttää hän äänensä vallan 'sordinoksi' ja puhuu edelleen palvelijain kovasta työstä sekä niiden kärsimättömyydestä, joille luoja on sallinut palvelijoita, mutta ystäväiseni: koettakaamme noudattaa Mestarin käskyä — pestä toinen toisemme jalat".

Tähän päättyy rovastin yleväsisältöinen saarna ja ettei hänen sanansa langennut kivistöön, tulee näkyviin sitä seuranneella väliajalla.

Niille, joille "luoja oli sallinut palkollisia", tuli jalo kilpailu, kuka useamman palvelijan "jalat ehtisi pestä". Kädestä pitäin talutettiin heitä viereiseen voimistelusaliin kahville, kehotettiin panemaan runsaasti sokeria ja ottamaan leipää. Postineiti ja diakonissa jakoivat Riikoille ja Pekoille viidenpennin pakanalähetys-kirjasia ilmaiseksi, samaten kuin tohtori ja opettaja kirjasta "Säästäväisyydestä sananen". Läksivätpä rovasti ja ruustinnakin liikkeelle, antaen kättä palvelijoille ja ystävällisesti heille puhellen. Ja ruustinna oikein taputteli piikaansa, joka yötä päivää sai huolehtia, ettei ruustinnan lihavalla ruumiilla olisi paha olla, ja kysyi hymyssä suin, "onko Hannalla nyt hauskaa?"

Huomautus: "juhla taas alkaa!" saa yleisön jälleen vetäytymään luokkasaliin. Siellä onkin jo opettaja kateederin takana, järjestellen juhlallisen näköisenä suurta paperipinkkaa ja sitten alkaen:

"On hetkiä ihmiselämässä, jolloin tuntee kohoavansa tältä arkipäiväiseltä maankamaralta aatteiden ja ihanteitten ilmakerroksiin." Hetken liideltyään, laskeutuu hän kuitenkin jälleen näköpiiriin, alkaen rakennella esitelmälleen historiallista pohjaa. Tämä perustamistyö vaatii runsaan tunnin, sitten alkaa vasta esitelmän aineen käsittely, jona on "kansanvalistuksen suuri merkitys." Kyllä olikin hänellä asia vallassaan, sillä jo toisen tunnin kuluttua olivat kuulijat täysin vakuutettuja siitä, ettei yhteiskunnan suuressa ruumisrohjossa löydy yhtään valuvikaa, sisällisen taudin aiheuttamaa raihnaisuutta eikä historiallisen kärrinpyörän hankausjälkeä, joka ei paranisi "kansanvalistuksella".

Saatuaan kuulijansa tähän vakaumukseen, aukaisee hän taas aatteen siivet, kohoten puoleksi tunniksi ihanteitten ilmakerroksiin. Esitelmä loppuu runolla "Valistuksen voima".

Sen suursiivouksen jälkeen, jonka opettaja teki, katsotaan välttämättömäksi levätä puolisen tuntia.

Loppu-ohjelman mainittavampi "peso" oli "suojelusenkeli". Se oli. postineidin ja diakonissan erikoisaate. Ei kai tarvitsisi mainita, että enkelinä oli edellinen.

Lähtiessä kestittiin vielä palkollisia pullakahvilla ja kirjasilla. Antoipa tilanomistaja Paksunen Mattilan paimenpojalle markanrahankin. Mutta maailmahan tiesikin, että se oli hänen oma poikansa.

Näin vietettiin palkollisten iltamaa, ja kaikki erosivat tyytyväisinä. Inhimillisen sivistyksen edustajat tunsivat itsensä onnellisiksi, sillä olivathan he taas valistaneet palkollisia. Tyytyväinen oli myös pappilan väki. Ja kun illalla piika Hanna riisui ruustinnan jalasta kenkiä ja sukkia, kiitti ruustinna luojaa, joka antoi hänelle terveyttä ja voimaa tekemään hyvää palvelijoille.