KUN NIMISMIESTÄ JUTKAUTETTIIN.
Reading edition
Totutulla tavalla, kun se oikein perinpohjaisesti on kansaan syöpynyt, on niin suuri voima, että se voi johtaa yksinpä lainrikkomisiinkin. Ajatelkaamme esim., että meidän suomalaisten keskuudessa, joita lainkuuliaisuudesta kehutaan, vielä nytkin salapolttoa harjoitetaan, vaikka on jo miespolven ikä aikaa kulunut viinankeiton kieltämisestä. Tarvitaan suuri määrä uhkarohkeutta antautuessa kiellettyyn tehtävään, josta sakko ja linnavankeus on millä hetkellä tahansa tarjona. Ja yhtä suurta osaa, kuin uhkarohkeus, näyttelee myöskin kekseliäisyys ja viekkaus ohjatessaan harhaan sekä järjestyksenvalvojia että muitakin vaarallisia henkilöitä. Jos nämä hyvät ominaisuudet olisivat joutuneet käyttövoimaksi hyödyllisen toiminnan ahjoon, niin kukapa tietää, minkämoisia kehityksiä olisi tapahtunutkaan — nyt ne sitä vastoin pahuuden palvelukseen joutuneina voivat ainoastaan joko intohimoja kiihottaa tai antaa aihetta nauruun kaikenmoisista sukkelista tempuista kerrottaessa. Viimeksi mainittua lajia on aivan tyhjentymätön aarre-aitta, jonka runsaasta varastosta olkoon seuraava kepponen näytteeksi.
Muutama vuosikymmen sitten oli R—n pitäjän nimismies saanut kuulla, että Louhurannan torpassa K—veden rannalla oli viinapannu parastaikaa kiehumassa. Ollessaan "ryöstömies" oli nimismiehen velvollisuuden tie selvä: hänen tuli lähteä ryöstöretkelle.
Kahden voimakkaan miehen seuraamana hän lähtee ajaa karittelemaan Louhurannan torppaan, jonka jänislankojaan kokemassa oleva poika oli sattunut huomaamaan nimismiehen tulon ja metsän läpi riensi ilmoittamaan, että nyt on paholainen liikkeellä… Säikähtynyt torpanväki ei osannut muuta, kuin juostiin sulkemassa saunan ovi, jossa salapolttimo oli, ja pantiin paksu koivuhalko pönkäksi, jotta luultaisiin, että sauna on tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kun nimismies apulaisineen pihamaalle saapui, tuntui hänellä olevan tarkat tiedot, koskapa suorastaan ajoi saunan edustalle. Pönkkä kiskaistiin kursailematta oven edestä pois, mutta sauna oli ennättänyt tulla savua täyteen lattiaan asti, niin että sisään ei voitu mennä. Ovi avattiin seljälleen ja nimismies apulaisineen ryhtyi saunan edustalla odottamaan savun poistumista.
Silloin he huomasivat erään vaimon lähtevän torpan rannasta juoksemaan jäätä myöten, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri pärevakka. Kummallista oli, että vaimo juoksi umpihangessa, vaikka rannempana oli tiekin, ja tuontuostakin tapahtuvista kaatumisistaan huolimatta koetti rientää eteenpäin, ikäänkuin häntä olisi takaa ajettu. Pahaa avistaen hyppäsi nimismies apulaisineen rekeensä ja lähtivät ajamaan jäälle, jossa oli paksulta lunta. Siellä ei tullut kysymykseenkään hevosen juokseminen, ja huonoa oli käyminenkin, kun raskas reki oli vedettävä.
Suurella vaivalla viimein tapasivat vaimon, jonka sitten tunsivat Löyhkä-Leenaksi, erääksi kuuroksi ja tylsämieliseksi naiseksi. Ja mitä näkivät hänen vakassaan olevan? Muutamia kahmalollisia ruumenia!
— Mistä sinä tulet? huusi nimismies Leenan korvaan.
— Tuolta, oli vastaus.
— No mihinkä sinä sitten menet?
— Tuonne.
— Miksi et kulje tietä myöten?
— Siksi, ettei kukaan aja päälleni.
— Mutta miksi sinulla semmoinen kiire oli?
— Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.
Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään etsimään.
Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja, suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:
— Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.
— Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme viinankeittokojeita. Missä ne ovat?
— Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon, että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja kallistaisi… Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne haihtuu…
Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta, ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi…
Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin. Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.