KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.

Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:

— Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua — eikähän meidän perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan — mitä ystävällisimmin pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi, että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa, johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena, oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.

Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta kirjoittaneet — sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä ajatus Helsinkiin muuttamisesta…

Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt, kun jo raskaasti nukuin. — — —

* * * * *

Totisesti minä olen kuollut — siitä ajatuksesta en päässyt irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä — vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt — kuitenkaan löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni… kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut… Nousin istualleni ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta. Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia… Ne varmaankin ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka en kulkemista huomaa… Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani… Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada… Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy… Mutta kuinkahan Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia — ei, poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni hartaasti rukoilemaan — ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.

Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin — en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut, vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti — ja silloin kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini sattunut… Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua huutamaan… Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi ovea avattu… ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä kädessään, seisoi valon keskessä… Minua huimasi, koetin jotain sanoa, mutta ääni tukehtui kurkkuuni… Tunsin, ett'en kykene istumaan… Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset ja ota hänet luoksesi…

Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin, jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin, että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä, ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin. Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä, että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea, kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen olennon…

Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli — minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni. Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä, ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata…