KENOSELLA KUMMITTELEE

Hra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä

Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä paljoakaan ymmärtänyt.

Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen, kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.

Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin tervetulluttakin käännettä.

Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me menemme… voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:

— Joo!

Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi hetkiseksi auki.

Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin jälleen aineeseensa:

— Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain. Elämä on kuin unelma…

— Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs murahdus.

Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.

Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:

— Kaikki on harhaa, harhanäkyä… ihminen elää harhanäyissä. Ihminen on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo…

— Taas tuli vale!

Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!" "Hiljaa!"

— Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana ja hermostuneempana. — Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.

— Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman tärähtelevällä äänellä puhua:

— Hyvät ihmiset ja kansalaiset… aatteen voima… minä en ole mikään puhuja enkä muu semmoinen Siissero… eikä ole tullut kouluja käytyä, minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa… ja yksityisiä opintoja… on ulkomaillakin oltu… ollaan liikemiehiä… kansallismielisyys on ojennusnuorana… ja perustuslaillisuuden aate… elikkä kilpi… minä olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta… taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa… vaikka se on, etten sanoisi huono liikepaikka… mutta kun on mies pöydän ääressä ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka Eläintarhassa…

Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:

— Hyvä!

Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:

— Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma… ei se mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe… kyllä siinä ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta… mutta kun hän sanoi, että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan aikaihmisille sellaista… minullakin on jo viisi lasta, taikka oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon… niin kyllä sitä silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee…

— Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.

Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:

— Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo… onko tämä nyt järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo… vai näytänkö minä jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo enkä harhanäky, vaan Kenonen… ei olla mitään miljuneereja vielä, mutta rahaakin on ja…

Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän menestyskohtaan ja huusi:

— Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon kansalaisuusaatteelle!

— Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.

Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.

Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan, hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli lähtenyt käymään Tikkurilassa.

Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin, koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko tässä tiedossa perää.

Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä, nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.

Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.

— Häh? kysyi hra Kenonen.

Pojat vaikenivat.

— Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi epäluuloisesti:

— Onko täällä tekeillä joku salaliitto?

Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.

Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa, millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.

Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.

Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella, muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis keskusteluihin.

Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi odottelemaan unen tuloa.

Oli hiljainen kuutamoyö.

Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen. Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen vuoteensa viereen.

— Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen itseään. — Minun hermoni ovat epäkunnossa…

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.

Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.

Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan. Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia, jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.

Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin kattolampussa olleesta paperikukasta.