HRA KENONEN HAUTAJAISISSA

Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen valtioneuvoksen

Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.

Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella. Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan, lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.

Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan yhteiskunnassa.

Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto, semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi, toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo kauan sitten pennilleen suorittaneensa.

Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa. Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.

— Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. — Suutaritkin kuolevat pois…

Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:

"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle

A.B. Kenoselta".

Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana, "lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.

Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen tästä viimeisestä palveluksesta.

Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto, yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.

Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa, tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.

Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan suutarin perässä.

Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.

Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan. Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten töllisteltäväksi.

Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä, jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului veturin vihellys — epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi, ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.

Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.

— Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. — Nythän tämä kelpaa todellisen valtioneuvoksenkin haudalle.

Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden kanssa.

— Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. — Se olisi ollut epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä olisivat joutuneet kokonaan varjoon.

Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua, hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä, tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt hänet yksin.

— Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. — Kuka sinun käski pitää semmoista kiirettä.

Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan, alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan. Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.

Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana. Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.

Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän vaikutuksen.

Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä kootuilla varoilla.