HRA KENOSEN LEIJONALIPPU

Hra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle

Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin unessa.

Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan, että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen, ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.

Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi, nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi melkein kuulla sen karjuvan.

Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan, ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja, kunnes pullo oli tyhjä.

Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan, osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.

Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia, soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.

Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän varovaisemmassa äänilajissa.

Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.

Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.

Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin vetämään lippunsa alas.