HRA KENONEN MATKAILIJANA

Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle

Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli, Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.

Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.

Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten, joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi, että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole mikään poikkeus yleisestä säännöstä.

Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli, että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.

Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon, ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston asuttavakseen.

Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää kuin katonrajassa.

Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan. Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria, mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.

— Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.

— Piäsöö… sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse poikki ratapihan.

Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin, irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.

"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan, mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä, ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä, vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä. Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja kone alkoi käydä.

— Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.

— Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan yli.

— Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.

Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.

Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan, ennenkuin ollaan Pisalla.

Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja Lappeenrantaan.

— Takaisin! huusi hra Kenonen. — Minua on petetty! Viekää minut takaisin!

Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen: "Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni kehoitti häntä rauhoittumaan.

Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa, joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi, ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.

Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä: Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.

Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta, siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi, mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle, ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä, millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.

— Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. — Olisitteko hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.

Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: — Tämä laiva… tämä laiva.

Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.

Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä, kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.

Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.

Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun, väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.

Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva Kenoselle.

— On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.

Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.

— Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.

Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä, ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä, mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin. Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin on.

Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt, äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita, lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla Pisalle niinkuin hänkin.

Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas pääsisi esteettömämmin liikkumaan.

Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika pääsisi istumaan siihen.

Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.

Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika, vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta, kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle, että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.

Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen, otti haltuunsa kolmannen tuolin.

— Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.

— Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.

— Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.

— Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen hattuaan rva Kenoselle.

— Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu hampaissa kävelevää nuorta miestä.

— Ha ha ha! nauroi pukinparta. — Englantilainen ylimys? Sehän on Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli… he he he!

Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.

— Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa musertavan katseen. — Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen, liikemies Helsingistä.

— Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. — Minun nimeni on Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.

Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.

Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli urallaan kohonnut.

Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.

Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti, että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:

— Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!

— Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.

Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle ja kysyi kapteenilta:

— Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?

— Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin määräyksen. — Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen… kahdesti konkurssin tehnyt ja hauska mies.

Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa. Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.

— Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. — Tuskin on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen Sorkkajärveltä… Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa sattui totta puhumaan.

Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta, kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa etevämpi.

Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin. He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa, hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään, sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.

Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua. Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti ja säädyllisesti.

Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista. Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja, eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.

"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta. Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:

"— Per…

"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi viimeiseksi.

"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen, missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta, nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja ärähti:

"— … kele!

"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.

Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta, niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan synnyttämille laineille.

Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan, ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:

— Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!

Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi kumealla äänellä:

— Rosvo! Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!

Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi, mitä oli tapahtunut.

— Heitti! huusi hra Kenonen. — Nakkasi maitoastian ulos laivasta!

Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat, hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.

Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka, kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin, rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian suosituin henkilö siinä osassa laivaa.

Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan hiljaista vauhtia.

— Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.

— Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan polttelevat kansalaiset.

— Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen, pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta kuin kuparikastrullin kylki. — Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän, karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen. — Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on. Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.

— Mitä? huudahti hra Kenonen.

— Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. — Rasvata täytyy… niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella puolen, toinen toisella.

Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin, niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:

— Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!

— Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. — Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos salmetkin…

Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti paikkansa, sanoen:

— Pliis!

Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen vastasi:

— Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.

Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan, joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka oli jo iltapäivä käsissä.

Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen. Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu, johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.

Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet, ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen, vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään, kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle, saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli ehtiä kyytiin.

Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet, kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen. Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen, kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia myöhemmin kuin juna.

Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.

— Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. — Kohta me kaadamme kaltevan tornin!

— Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. — Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.

Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle. Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.

Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.

Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:

— En minä tiijä… en minä oo siellä milloinkaan käynyt.

Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.

Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan, että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.

Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.

Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut, ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin pyhiinvaelluspaikkaansa.

Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään. Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.

Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui hänen voimakkailta kasvoiltaan.

Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. — Ylös! huusi hra Kenonen ja alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti hikoillen ponnistelevan ylöspäin.

— Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin muurille.

Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset, jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty, sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet turvaan.

Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.

— Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. — He olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.

Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle. Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton, ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.

Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä.

Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä, laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei Suomessa ole missään puutetta.

— Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.

Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun, koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen, että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä, jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.

Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.

Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:

"A.B. Kenonen".

Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla, eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois. Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.

Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen rytinän vuoren kupeilta.

Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.

Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari kertaa ja ummisti silmänsä.

Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin, Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään isänsä nimeä kuolemattomaksi.

Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle, paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.

Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.

Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään. Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa, niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.

Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä, eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia vuorokaudessa.

Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle, koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä. Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä, että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.

Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:

— Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten, miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille. Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.

Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan. Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn, hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.

Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni, etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:

— Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa…

Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.

Mutta sekään ei toteutunut.