HRA KENONEN JA SOTA

Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa isänmaansa olevan vaarassa

Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan kansojen olevan tulivuoren partaalla.

Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät, isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli — ollen silloin, oman ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja — olivat paljon varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri, sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen, niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan, niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja he menettävät tyhmät päänsä.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.

Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen, että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen johdosta.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos. Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt, mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä yhteen ja huusi:

— Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!

Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.

Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi tavaransa ja kiidätti ne rantaan.

Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään, tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa, niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa. Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi, oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja, sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain epäilyttävää ilmenisi.

Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta, ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa. Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä, että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15 mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.

Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa, että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja insinöörien yhteisestä typeryydestä.

Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta, mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä vaunussa.

Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit, mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10 markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat, etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä edestä.

Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen, vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.