VUOSIORJA
Reading edition
Taas taakkasi heitit sa hetkeksi pois. Tovi hengähtää sun suotiin. Tovi lyhkäinen, ah, pian vierivä pois. Pian saa elos entismuotiin.
Sama harmaus, henkes mi ammoin hyys, sama painava pakkovuosi on eessäsi taas: työläisyys. Aik' ankara ei sua suosi.
Sama tolkuttomuus, sama toivottomuus ja tuskainen tuijotus turha taas alkaa entinen, alkaa uus minän parhaimman raiskaus, murha.
Taas vitkat, viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet; saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.
Ilo ansion ei, ei tyydytys työn sykähyttävä syöntäsi täytä. Sama ain' olet astuja arjen ja yön, sääs synkk' ei seestyvän näytä.
Kuva karmivin, karkein ja runnelluin olet vain sa nyt luomisen herran: tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin joskoht' olit ihminen kerran.
Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät yhä köyhää köyhemmäksi. Näkörannassa raihnaan mierosi näät; siin' on mitä työstäsi läksi.
Tai kenties kukkuratäysi jo on viho viimein malja sun malttis, osans' ottaa luonto jo lahjomaton, lyöt, lyöty, jo viimein valttis.
Ja vuossatakahlees katkaiset, elon tartut jo runsaussarveen, käden käänteessä kohtalos ratkaiset, käyt päivänlapsien parveen.
Tai — taas nuo viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet, saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.