HAUTAPUHE

Sydäntalven sylin harmaan viime valkamakses sait sa, koirankurillasi varmaan kortteerin näin kylmän hait sa.

Tuumit, että koska elon säät sä kolkoimmatkin koit jo, voitit pahimmankin pelon, näinkin loikoa nyt voit jo,

ilman että karsaat kielet kadehtien soimaa syytää, saavat rauhan ilkimielet, karu lähtös herjan hyytää.

Meille viime koiranjuonen myös sä teit, kun viiman purren saamme nyt sua tielle tuonen pakkasessa saattaa surren.

Kaunaa emme kanna tästä, kevyt tulkoon päälles hanki päästyäsi pälkähästä, pässinpäitten valpas vanki.

Uinuos vain siellä hyvin alla valkovaipan välkeen, olkoon nyt jo rauhas syvin levottoman juoksus jälkeen.

Pahan palkan mailma antoi, parempaa et saada voinut: kiven kiven päälle kantoi, mut et liioin liehakoinnut.

Kirventeli suola sanas, ilkkus niinkuin puukko pisti, olit pässinpäitten risti, kummakos jos mailma manas.

Kärsinyt et elon iestä, rakas sulle oma rata, vaali tuo se koitti miestä, tielläs salpaa kohta sata.

Viuhui pakon ruoska roima, säälitön sua mailma suki, kulki kintereilläs soima, jätti turva, petti tuki.

Näit sä kuinka kahden puolen taltutettuin petti tarmo eessä raskaan elonhuolen. Sulle vieras aina armo.

Pystynpään vain nostit pääsi, hymyn taakse tuskan suljit, tuomioitaan mailma sääsi, ohi kuurona sa kuljit.

Mutta karttui kaunataakka, varkain myrtyi mieles valpas, työntyi poves pohjaan saakka kiukun kyy, mi kuntos halpas.

Alkoi ahdistaa sun rintaas, iskuvalmis ilkkus kuoli, vaikka vielä näytit pintaas, kalvoi sisimpääsi huoli.

Ennenkuin sa aavistitkaan, roikuit ristinpuussa, rukka, varmasti, joskohta vitkaan, Sunkin uhmio vei hukka.

Mut ei meitä moite aja kumpus ääreen, kuolevalla kullakin jo tääll' on raja ennenkuin on mullan alla.

Taltuit kun et muuta tainnut, huoahtaa vain surren saamme. Taivas tietäsi ei kainnut, kaitkohon nyt kalma. Aammen.