JÄKÄLÄKAUSI

Näin huimia hyppyjä tehty ei esihistorialliseen aikaan: kivikaudesta pronssikautehen vain ja pronssista raudan taikaan.

Elo eestyi porras portaalta; hyvä hiljakseen tuli. Joskaan ei suuria vuossadat tuoneetkaan, ei taannuttu sentään koskaan:

Alas loikkasi ihminen oksaltaan ja pähkinät suustaan sylkäs, tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks', ja villin luontonsa hylkäs;

ja kaskea kaasi ja muokkasi maan, nai, huoli ja kartutti kansaa. Oli herransa luonto, ja niskassaan ei vertaisensa ansaa.

Ja niin edespäin ja niin edespäin, kunis kulta-aikahan tultiin, hyvinvointi kun versoi ja varallisuus, koko mailma kun upposi kultiin,

(ja osatta orjat jäivät vain!) niin silloin, silloin se palas: esiaikain vaisto ja ihminen taas nelinkontin kulkea halas.

Ja taapäin harppasi kerrassaan ihan alkutilaansa: paiskas raut'-anturan alle kulttuurin, sen raakalaisena raiskas.

Ja ihmiskunta kuin muinen taas pian oksilla istuu ja puree jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää, ja mennyttä suuruutta suree.