TORPAN TÄTI

Lakki päästä! Torpan Karo viime untaan uinahtaa. Pilkoin muistamasta varo harmaahasta vainajaa.

Miesmäinenhän oli kyllä Karoliina tosiaan: miestensaappaat, — takki yllä, naista sarkahame vaan.

Miesten toimissakin liikkui, kynti, että kivet soi, kuokka kämmenissään kiikkui, ojat oivat lapioi.

Nuotanveto mielitöitään vielä varsin vanhoillaan, tuskin maltti maata öitään kutuaikaan ainakaan.

Marraskuussa, kun jo jäässä kiilui tyynet poukamat, kiskoi nuottaa pakkassäässä, että tauot naukuivat.

Aina asti eloniltaan puolin päällisin kuin mies. Mutta mitä pohjimmiltaan, sitä vieras tuskin ties.

Mitä kätki ulkokuori, mitä piili povessaan, sen ties täysin yksin nuori omaistensa polvi vaan.

Tiesi suuren lemmen saaja, suku armas, omainen, että naisen sydän laaja. sykki alla kuoren sen.

Sydän harras, harvinainen, jolle vieras itsekkyys, suvulleen mi sykki vainen, suvun yksin olla pyys.

Sille, niin, hän uhriks' antoi naisenpiirteet aikoinaan, kun hän miehen kuorman kantoi huoltain, puoltain orpojaan.

Kun ei kättä aurankurkeen, kun ei kouraa kuokkahan, nälkävuotten varjon surkeen näit kuin seinän seisovan.

Katos pitkin pyörtäneitä naisellisuus hento niin raataessaan miesten töitä aina voimiin viimeisiin.

Palkkanansa ainoana vastalempi omaisten, hellä katse, kaunis sana, sopusointu yhteinen.

Lemmen liehtoi lempi julki, kantoi kylvö kasvun tään: hellät kädet silmät sulki vaipuessa vanhan pään.

Sai mit' ei saa rahallakaan moni manan matkamies: lemmen hoivan varman, vakaan. Kaunis vainaja sun ties.