SONETTEJA

I.

On niinkuin oisi eessä ristirauta ja telki tiukka, sydän sairas on, ei ovelinkaan itsepetos auta, jo määrä täys' on kolkon kohtalon.

Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta, on elontoive turha, tolkuton. Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta ja piste piirrä jälkeen hunningon.

Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen: lie elonvaivaan jokin järkisyy, joskohta viisas punoi nuoran orteen,

kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy. Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka. On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!

II.

Joko hukka mun peri? — tuot' äänettömyydeltä urkin ma vain, kun tulvahti tuska, tuli murhe kuin meri, tukipaikkaa ja turvaa ma turhaan hain;

sydän vavahti, seisahti veri, perus järkähti, pois olin pohjaltain, hajos minuus, ma olin kuin outo ja eri, ja jos hairasin taa, typötyhjän ma sain.

Ei hetkeni lyönyt, olin ehtinyt vain toden äärehen tiukkaan, oli vastassa korpi, mua vartosi työ nyt

ja arki, oli pakko mun tyytyä niukkaan ja unteni purppurat ryysyihin vaihtaa ja menneeltä katseeni kaihtaa.

III.

Oli taistelutanner aava, ylt'ympäri nuolet viuhuen soi, veri ryöppysi niinkuin laava, kun saalista viikatemies lapioi.

Oli kuolleet käsky ja kaava, kukin iski min taisi ja tohti ja voi, rivi riviltä, rinnassa haava, väki kaatui ja vaikeroi.

Kera muiden ma ryntäsin, koitin esimerkkiä seurata sankarin parhaan, sodankannelta kuurona soitin,

mut sorruin ja tuska mun syöntäni raastoi. Ohi astuva ilkkuen haastoi: hyvä mies, mut tähtäsi harhaan!