TALVITARINA

Talo Kontsaan kummulla nousi kuin kerskaten vaurauttaan, ja mahtavampaansa Kontsas ei tuntenut seudullaan.

Oli lippaat kultia täynnä ja vainiot viljoja loi, täpötäynn' oli aitat uhkeet, salo riistaa ja laidunta soi.

Ja muut' ei Kontsaalla huolta kuin tyttären naittaminen, isän mahtavan moisen miehen oli määrä saada sen.

Talo Pentin häämötti kaukaa selän toiselta puolelta. Mies oli raihnas ja vanha, mut maine hänet upporikkaaksi ties.

Häll' arpa lankesi Kontsaan: hän tyttären naikohon, kun naimaikään immyt vain ensin ehtinyt on.

Ei taaton aikeista tiennyt ilonhuoleton impyinen, heloposkinen hento Helka koru Keijuva keväimen.

Omat häll' oli lapsenhaaveet, hän kuunteli vain sydäntään, kun kukkakumpuja kulki tai mättäälle painoi pään.

Oli kisakumppaninaan nuor' Unto rinnallaan, soma, sorja nuorukainen, hän vaikk' oli arvoltaan

vain renkipoika, min seuraan oli uskottu immyt tuo. Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet ja esteet tieltään luo!

Ikä yhteen johti heidät, oli nuoria kumpikin, he katsoivat toistensa silmiin ja toistensa sieluihin.

Ja outoja maailmoita he löysivät toisistaan, koki kumpikin riemun rikkaan ja onnen autuaan.

Ja ystävyydestä lemmen sulokukkanen puhkesi näin ja versoi ja varttui, kunnes syys synkkä sen runteli jäin.

Kun käräjämatkalta kerran palas Kontsas, hän vimmastuin näki toistensa rinnoilla nuoret. Kiros silloin hän kimmastuin.

Ei halpa palkkarenki hänen eessään armoa saa, hänet hääti hän pois, ja immen hän salpasi telkien taa.

ja viimeiseksi viestin hän joudutti Pentin luo: jo huomenna, jos on nopsa, hän kihlamaljansa juo.

Ne juotiin, ja syksymyöhään häät määräsi Kontsas. Kuin unikulkija vain oli Helka nyt tahdoin taltutetuin.

Ja syksyllä, kun jo riittyi sinivellovat selkäveet, talo Kontsaan riemusta raikui, soi loitos hääsäveleet.

Mut karkeloidessansa, läpi huuraisen ikkunan näki nuori Pentin rouva tutut piirteet pilkottavan.

Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi, ne vaatien vaativat luo. Hänen korvissaan humu kuoli ja vaikeni sävelten vuo.

Häähuoneesta hiipi hän hiljaa ja kiitäin kiiruhti pois nyt Unnon uottavan luokse kuin taiottu ollut hän ois.

He riensivät järven jäälle kuun kultaista juovaa päin. He aikoiko välttää vaaran vai kuoloonko syöksyä näin?

Sitä ei taru kerro. Se jatkaa; pian jäljillä karkurein oli Kontsas kostoa vannoin. Hän ratsasti suorin tein

läpi viidakon, rantaan vievän, ja kannusti ratsuaan suin päin alas riitejäälle, yön yhden vanhalle vaan.

Ja hääväki, rantaan käyvä, näki nyt näyn kauhuisan: kuun juovaan upposi nuoret kera kostavan Kontsahan.

Hilehautaan he kolmisin vaipui, sees vilkkui tähtiyö ja kummun kirkahan umpeen loi hyytyvä talviyö.

Mut vieläkin — virkkivät vanhat näät kuudanöinä kuin mies railosta nousee ja nainen kera käy päin hunnutetuin.

He toistensa rinnalla rientää kuin kintereillään ois yhä vaaniva vainohenki, joka vieläkin turmaa tois.

Ja jää kun jäykkä paukkaa ja vonkuu ja vaikeroi, niin virkkivät vanhat: jälleen isän ankaran soima soi!

JAANAN JANNE

Jaanan Jannen suvun laatu suur' ei ollut: huorinsaatu niinkuin itse emo ennen.

Äiti joka loukon luuta, säästämättä suikki suuta, suikki suuta, tarjos muuta.

Isästä ei tiennyt kukaan, herra toisen huhun mukaan, toisen mukaan rantajätkä.

Jannen muodossa ei vikaa; ellei oisi ollut likaa, kehdannut ois kerskatakin.

Mieli myöskin potra vallan täplärikkaan pinnan alla mutta varsin vaalinnatta.

Urhontoimiin varhain huuma: linna likakaivo, ruuma, rottajahti jaloin leikki.

Nuuski joka nurkan, urkki, nuohos, katsoi, kulki, kurkki, takapihaan pian kyltyi.

Houkutteli laaja latu, ihmisvilinäinen katu, katu sekä katuoja.

Aukes uusi mailma siellä. Täysin keuhkoin sai hän niellä kiihoittavaa ulkoilmaa.

Säveleinä korvaan soiden kaikui iskut kavioiden, naisten nauru, miesten melske.

Ärsyttivät silmää sankat ihmisparvet, vaunut vankat, elonrikkaus ja -riemu.

Houkutukset hurjat liehtoi, katu kaikkivoipa kiehtoi, ajoi ahnas onnenjano.

Tunsi kohta joka loukon, valion sai saattojoukon, oppi yksikaksi kaiken.

Tiesi ajan, paikan suhteet, käytti hyväksensä puhteet, sieltä, mistä sai, hän sieppas.

Mutta sattui joskus niinkin, että joutui satimiinkin, paukun sai ja potkun päälle.

Mut ei koskaan kauan surrut, viel' ei murhe mieltä purrut eikä raisu luonto laannut.

Koulu vasta järkähytti rinnan rauhan, tuskan sytti ensi kerran elämässään.

Paljon painoi järjenvaljaat, tuskin muuta jäi kuin paljaat rikkaruohot sielun sarkaan.

Yhden oppi siellä toki minkä sitten täysin koki, kun jo kulki kuolaimissa:

pakon. Sen vain maailma myönsi, se se taipaleelle työnsi, se se vihdoin tunnon turti.

Nuorukaiseks nulkki varttui, kadullakin ikää karttui, liian ahdast' alkoi olla.

Mankui maha tavan takaa. Syntyi tuosta tuuma vakaa, varsin vakaa: käydä työhön!

Luuli, että mistä piittaa, minne taipumukset viittaa, sinne voi hän mennä mielin.

Mutta kalkin karvaan niellä pohjaan sai hän murhemiellä: astui elonpakko esiin.

Loppui oma valta, vaali, sokkona hän hyöri, haali, sai min toinen salli hälle.

Typistettiin tahto taiten aina askeleita kaiten. Mutta sappi sankka säilyi.

Niinkuin jousi myöten antoi, mutta pinnan alla kantoi katupojan kaunan karvaan.

Koitti, kärsi, kesti, uotti, kauan kantoi kuormaa, luotti elämänsä pääsinpäivään.

Mutta epätoivo ehti. Silloin loppui maltti rehti, rajan rasti lyöty luonto.

Kiukku kiehui, kosto huumas, tihutöihin käydä tuumas, velanmaksuun velkojatta.

Mutta oli mennyt mies jo, selvän tehnyt tuskan ies jo, mieli, mietti, mutta empi.

Lauennut ei enää loukku, raukes kokoon konnankoukku, lyyhistyi myös itse mieskin.

Kyltyi kohtaloonsa karuun, pisti tylsän päänsä naruun, antoi paltun maailmalle.

Mitäs tässä suotta, mietti, hunninkoon kun reitti vietti, ajatella, aprikoida.

Oli kyllin aprikoinut. Yhtä vain ei silti voinut: elon tyhmyyt' ymmärtää hän.

Riisti toinen toista, petti, ovelampi tyhmän ketti, käytiin kiinni kynsin hampain.

Eteenpäin ei askel kanna, kangastaa vain mainen manna päivämatkan päässä aina.

Sortuu siinä sorjempikin. Miettimättä kohta likin murskaa kallon kantapäillään.