KUOLINVUOTEELLA
Reading edition
Ripitettiin Reeti rukka, valmisteltiin kuolon kehtoon, oli tullut heikon hukka, saavuttanut sairas ehtoon.
Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi, puolisoon ja lapsijoukkoon, vielä valju katse kääntyi kehdon puoleen pirtin loukkoon.
Katsoi, mietti mielin karvain onnetonta osaa mieron, harmajaa niinkuin vain harvain, pohti valtaa elon kieron.
Kaikki nyt niin päivänselvää: houkan huolta, hukkatyötä, tuskin auvonpäivää kelvää, muuta ei kuin murhe myötä.
Varrotessa vaiva varttui, murtui miehen mieli vankka, pettymysten kuorma karttui, huolenyö kun yltyi sankka.
Astui alla pakon ikeen pyrki turhan tiensä päähän, kunnes turtui tuskanhikeen, eksyi epätoivon säähän.
Eikä noussut jalka enää, vaiva jännervoimat halpas, voittanut ei taudin tenää, joka miehen matkan salpas.
Tuonen tummaan majaan käyden riutunut nyt Reeti näki kurjuutensa mitan täyden: eessä köyhä kotiväki,
lapsilauma repaleinen, valju vaimo, puute, huoli, peru taival ohdakkeinen, itse vaikka väistyi, kuoli.
Aina sisimpäänsä saakka karmi häntä tieto haikee, että kantamansa taakka omaisille jäi, tuo vaikee;
ettei kuolossakaan vielä ratkea tuo mieronpulma, vaan on vaimon, lasten tiellä sama elonuhka julma.
Mietti mielin ramein, valvoi, epätoivo kyynä puri, oma soima sorti, kalvoi, elon synkeyttä suri.